Sosialidemokraattien puolivälitarkastelu nosti hallitukseen kaksi uutta ministeriä ja vaihtoi kolmannen salkun. Asunto- ja viestintäministeriksi nousee Pia Viitanen, peruspalveluministeriksi Susanna Huovinen ja opetusministeriksi Krista Kiuru.

Uusilla ministereillä on nyt näytön paikka. Osaava ja tarmokas päättäjä pystyy lyhyessäkin ajassa ajamaan läpi joitakin välttämättömiä uudistuksia. Siksi esitän vasta valituille ministereille kolme konkreettista toivetta.

Asumisen korkea hinta vähentää työntekijöiden mahdollisuuksia muuttaa työn perässä, lisää sosiaaliturvan tarvetta ja pakottaa asumaan ahtaasti. Tavallisen perushoitajan tai bussikuljettajan on liki mahdotonta löytää kohtuuhintaista asuntoa ainakaan suurimmista kaupungeista.

Korkeisiin vuokriin on monta syytä, mutta valtio ja kunnat pahentavat tilannetta vanhentuneella sääntelyllä. Asuinrakennuksiin pakotetaan rakentamaan väestönsuojia ja autopaikkoja silloinkin, kun ne ovat kalliita tai tarpeettomia.

Osa normeista toki puoltaa yhä paikkansa. Ikääntyvä Suomi tarvitsee esimerkiksi esteettömiä asuntoja, joissa pärjää myös rollaattorilla. Mutta asuntoministeri Viitanen: asumisen hintaa turhaan nostavat normit on korkea aika karsia.

Hallitus sai pitkän väännön jälkeen väsättyä sosiaali- ja terveydenhuollon uudistamisesta sovun, jota voi luonnehtia askeleeksi oikeaan suuntaan. Savotta on kuitenkin pahasti kesken.

Uudistuksen ulkopuolelle jäi palveluiden rahoitus. Nykymallissa maksajia on monta: valtio, kunnat ja Kela suoraan ja mutkan kautta. Jokaisen itsekäs etu on yrittää laittaa toiset maksamaan laskut.

Nykymallissa esimerkiksi kunta maksaa leikkauksen, Kela lääkkeet. Kunta vastaa hoidosta, Kela kuntoutuksesta. Potilasta voidaan pallotella ja odotuttaa, jos sillä saadaan sysättyä kustannuksia toisten kontolle.

Monikanavainen rahoitus johtaa kustannusten paisumiseen, väärin mitoitettuun hoitoon ja hoitoketjujen katkeamiseen. Peruspalveluministeri Huovinen: saadaanko rahoitusremontti hyvään vauhtiin vielä tällä hallituskaudella?

Oppisopimuskoulutuksessa ammattiin valmistaudutaan luokkahuoneen ohella työpaikalla harjoittelemalla. Vaihtoehto sopii erityisesti monille käytännöllisesti suuntautuneille nuorille, joille lukeminen ei niin maistu.

Itävallassa oppisopimuksella suoritetaan suhteessa liki tuplasti niin monta tutkintoa kuin Suomessa. Ei liene sattumaa, että nuorisotyöttömyys on maassa yli puolet pienempi kuin meillä.

Suomessa oppisopimuskoulutuksesta on nurinkurisesti leikattu rahoitusta, vaikka määrärahoja tarvitaan päinvastoin lisää. Opetusministeri Kiuru: rahoituksen turvaamisen pitää olla työlistalla kärkisijoilla.

Hallituskautta on jäljellä enää kaksi vuotta. Raportteja ja asiantuntijalausuntoja meillä on jo riittävästi. Suomalaisten hyvinvointia parantavia ratkaisuja ei ole enää varaa haudata selvityksiin ja selityksiin.

Ministerit Viitanen, Huovinen ja Kiuru: nyt on tekojen aika.

Oras Tynkkynen

Kirjoittaja on Vihreiden kansanedustaja ja varapuheenjohtaja.

Kuinka Islanti teki sen? Miten maan talous toipui nopeammin ja paremmin kuin muissa Euroopan kriisimaissa?

Pelastuspakissa oli monia tuttuja työkaluja. Hallitus tasapainotti valtiontaloutta 2–3 prosenttia vuodessa leikkaamalla menoja ja korottamalla veroja.

Islanti lainasi Kansainväliseltä valuuttarahastolta IMF:ltä ja kaverimailta (myös Suomelta) viisi miljardia dollaria. Summa vastaa 40:tä prosenttia maan bruttokansantuotteesta.

Valtio myös yritti pelastaa suuren Glitnir-pankin rahaa pumppaamalla. Se onnistuikin pelastamaan pienempiä pankkeja, kuten säästöpankit Sparisjóður Keflavíkur (SpKef) ja Byr sparisjóður (Byr).

Islanti ei siis suinkaan tehnyt kaikkea päinvastoin kuin muissa kriisimaissa. Taloustieteilijä Ólafur Margeirsson kumoaa yleisiä harhaluuloja kirjoituksessaan.

Monessa ratkaisevassa suhteessa Islanti toimi kuitenkin toisin. Poikkeukselliset konstit voi jakaa karkeasti kolmeen koriin.

Ensinnäkin valtio antoi – tai joutui antamaan – suurten pankkien kaatua. Esimerkiksi Irlannissa valtio riensi pelastamaan pankit veronmaksajien varoilla.

Islannissa kolme suurta pankkia pilkottiin kukin kahteen osaan, uuteen ja vanhaan. Jaolla varjeltiin tavallisten kotitalouksien pankkitalletuksia. Sen sijaan ulkomaiset sijoittajat joutuivat nielemään tappionsa.

Pankkien pelastamisen sijaan valtio pyrki auttamaan ylivelkaantuneita kansalaisia. Asuntolainat leikattiin enintään 110 prosenttiin asunnon arvosta. Pahimmin velkaantuneille tarjottiin erityistukea.

Tämä ei toki pelastanut likimainkaan kaikkia asuntovelallisia, ja moni tavallinen islantilainen menetti kotinsa. Yhden arvion mukaan helpotukset kattoivat vain 13 prosenttia kotitalouksien veloista. Se on kuitenkin enemmän kuin monissa muissa maissa.

Toiseksi valtio lykkäsi säästötoimia vuodella. Näin menojen leikkaukset ja verojen korotukset eivät iskeneet samaan aikaan kuin pankkikriisin välittömät vaikutukset. Muissa kriisimaissa toimet valtiontalouden tasapainottamiseksi ovat (ainakin lyhyellä aikavälillä) syventäneet lamaa.

Suomen tavoin Islanti jakoi sopeutuksen puoliksi veronkorotusten ja menoleikkausten kesken. Hyvinvointiyhteiskunta pehmensi taantumaa. Sosiaaliturva piti yllä yksityistä kulutusta, ja ilmainen koulutus auttoi työpaikkansa menettäneitä päivittämään osaamista työttömyystilastojen synkentämisen sijaan.

Kolmanneksi valtio asetti rajoituksia pääomien siirroille. Ilman rajoituksia maa olisi nopeasti vuotanut kuiviin pääomista.

Islannin keinovalikoimassa oli siis vähän uutta ja vähän vanhaa. Mitä kokemuksesta sitten voi ottaa opiksi? Siitä lisää blogitekstin kolmannessa osassa.

Oras Tynkkynen

Verkkoasiointi on yleistynyt Suomessa koko ajan. Suomalaisista 90 prosenttia käyttää internetiä. Pankkiasioitaan verkossa hoitaa 82 prosenttia.

Kansalaisaloitelaki (12/2012) mahdollistaa jo kansalaisaloitteiden kannatusilmoitusten keräämisen myös sähköisesti. Epäjohdonmukaisesti tätä mahdollisuutta ei kuitenkaan ole kerättäessä kannattajakortteja puolueen rekisteröimistä varten.

Puoluelain 2 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan yhdistyksellä tulee olla vähintään 5 000 äänioikeutettua kannattajaa, jotta se voidaan rekisteröidä puolueeksi. Puoluelain 3 §:n 1 momentissa todetaan, että puolueen rekisteröintihakemukseen on liitettävä oikeusministeriön vahvistaman kaavan mukaisia kortteja käyttäen laadittu luettelo puolueen kannattajista. Luettelokortissa tulee olla kannattajan omakätinen allekirjoitus.

Mahdollisuus kerätä puolueiden kannattajakortteja sähköisesti edistää demokratian toteutumista, koska se madaltaa tosiasiallista kynnystä perustaa eri yhteiskunnallisia näkemyksiä edustavia puolueita. Muutoksesta ei synny merkittäviä lisäkuluja, koska tarvittava teknologia on jo käytössä kansalaisaloitteiden kannatusilmoitusten keräämistä varten. Sähköisten kannatusilmoitusten keräämisestä on saatu myönteisiä kokemuksia, eikä menetelmässä ole ilmennyt merkittäviä ongelmia. Kansalaisaloitelain 7 §:ssä määritellään tekniset vaatimukset sähköiselle kannatusilmoitusten keräämiseen tarkoitetulle järjestelmälle.

Edellä olevan perusteella ehdotan,
että eduskunta hyväksyy seuraavan lakiehdotuksen:

Laki

puoluelain 3 §:n muuttamisesta

Eduskunnan päätöksen mukaisesti
muutetaan puoluelain (10/1969) 3§:n 1 momentin 4 kohta, sellaisena kun se on laissa 372/2012, seuraavasti:

3 §

Rekisteröimishakemukseen on liitettävä:

4) oikeusministeriön vahvistaman kaavan mukaisia kortteja tai kansalaisaloitelain 7 §:n vaatimukset täyttävän järjestelmän avulla sähköisesti kerättyjä kannatusilmoituksia käyttäen laadittu luettelo puolueen kannattajista.

Tämä laki tulee voimaan * päivänä *kuuta 20**.

Helsingissä 17 päivänä toukokuuta 2013

Oras Tynkkynen /vihr

Oras Tynkkysen suurteos Pieni maailmanpelastusopas julkistetaan torstaina 23.5. kello 10 Rautatientorin kirjateltassa Helsingissä. Tervetuloa! Tilaisuuden juontaa toimittaja Iida Simes.

Miljoonat näkevät nälkää. Olemme jopa tuhatkertaistaneet sukupuuttotahdin. Ihmisiä kidutetaan 150 maassa. Ja sitten on ilmastokriisi.

Onneksi on Pieni maailmanpelastusopas. Pieni suuri kirja käy läpi maailman kymmenen suurinta ongelmaa sodista huumeisiin ja ylikulutuksesta väestönkasvuun. Kirja ei pelkää pahimpiakaan pulmia, vaan antaa niille kymmenen ratkaisua. Lisäksi teos tarjoaa lukijalle kymmenen helppoa ja vähän vaativampaakin tekoa, joilla jokainen voi pelastaa maailmaa – edes ihan pikkaisen.

Oras Tynkkynen on harjoitellut maailman pelastamista yli 20 vuotta niin kansalaisjärjestöissä kuin kansanedustajanakin. Kirjaa hän on kirjoittanut kolmen vuoden ajan ympäri maailmaa: hotellissa Brysselissä, mökillä Muuramessa, junassa Saksassa ja lentokoneessa Atlantin yllä. Kokeneena kirjoittajana ja toimittajana Tynkkynen esittää monimutkaisetkin asiat tiiviisti, rennosti ja ymmärrettävästi. Eduskunnassa hän on ollut mm. tulevaisuus- ja ympäristövaliokuntien varapuheenjohtaja. Vuosina 2007–2011 Tynkkynen oli valtioneuvoston ilmastopoliittinen asiantuntija ja vastasi hallituksen ilmasto- ja energiapoliittisen tulevaisuusselonteon laatimisesta.

Oras Tynkkynen: Pieni maailmanpelastusopas
Iso kansikuva: www.intokustannus.fi/images/isotkannet/pelastusopas.jpg
ISBN: 978-952-264-198-4
350 sivua, nidottu, ovh 29 euroa

LISÄTIEDOT:
Tatu Matilainen, etunimi.sukunimi@intokustannus.fi, 040 7462 617
Oras Tynkkynen, etunimi.sukunimi@eduskunta.fi, 050 512 1584
Jaana Airaksinen, etunimi.sukunimi@intokustannus.fi, 045 633 4495
www.intokustannus.fi

Sääntö takaa sen, että puolue uudistuu jatkuvasti myös henkilöiden tasolla ja että valta kiertää. Toisenlaisiakin esimerkkejä on Suomen puoluekentässä nähty.

En ole yleensä ottanut julkisesti kantaa puolueen henkilövalintoihin, koska varapuheenjohtajana minun on pitänyt tehdä yhteistyötä kaikkien valittujen kanssa. Kun nyt jätän paikkani puheenjohtajistossa, rohkenen esittää muutamia toiveita.

Johtotähteni varapuheenjohtajana on ollut pyrkiä kehittämään Vihreistä koko Suomen puolue. Kyse ei ole vain siitä, että Vihreät on uskottava vaihtoehto niin suurissa kaupungeissa kuin maaseudulla, yhtä lailla etelässä kuin pohjoisessa. Vihreiden pitää myös pystyä puhuttelemaan kaikenlaisia vihertäviä ihmisiä sukupuolesta, iästä, koulutuksesta ja ammattitaustasta riippumatta.

Tavoite vaatii jatkuvaa ja määrätietoista työtä. Jokaista kannanottoa, jokaista päätöstä puolueen niukkojen varojen ohjaamisesta ja jokaista henkilövalintaa pitää miettiä myös siltä kannalta, auttaako se viemään Vihreitä koko Suomen puolueen suuntaan.

Käytämmekö kaikkia puhuttelevaa kieltä? Tartummeko aiheisiin, jotka koskettavat eri ihmisryhmiä? Nostammeko näkyviin henkilöitä, jotka kuvaavat vihreiden koko kirjoa?

Varapuheenjohtajiksi on ehdolla joukko toinen toistaan kyvykkäämpiä ja mainiompia henkilöitä. Nostan heistä esiin kaksi, joiden uskon erityisesti pystyvän jatkamaan työtä koko Suomen puolueen rakentamiseksi.

Espoon puoluekokouksessa on joka tapauksessa vaihtumassa puoluesihteeri, valtuuskunnan puheenjohtaja ja kaksi puheenjohtajiston neljästä jäsenestä. Siksi jo jatkuvuuden takia kannattaa valita jatkokaudelle nykyinen varapuheenjohtaja Krista Mikkonen. Valintaa helpottaa se, että Krista on erinomaisen osaava, tasapainoinen ja yhteistyökykyinen päättäjä.

Touko Aalto hallitsee sosiaali- ja terveyspolitiikan, joka on Suomelle kohtalonkysymys sekä taloudellisesti että inhimillisesti. Hänellä on myös harvinainen kyky kohdata ja luoda yhteys kaikenlaisiin ihmisiin.

Touko tekee vihreää politiikkaa koko sydämellään. Sillä intohimolla siirtää vuoria.

Oras Tynkkynen

Islantilaisfirmat lupasivat sijoittajille meheviä voittoja. Landsbanki Íslandsin Icesave-säästötuote tarjosi 7–8 prosentin tuottoa, kun moni muu tyytyi pariin prosenttiin.

Korkeaan tuottoon liittyy yleensä korkea riski. Niin myös Islannissa.

Pankit touhusivat köykäisin perustein myönnetyistä asuntolainoista (subprime) kyhätyillä paketeilla (collateralized debt obligations, CDO). Samaisista läpinäkymättömistä rahoitustuotteista lähti liikkeelle mm. Lehman Brothers -pankin kaatanut Yhdysvaltain kriisi.

Pankit kasvoivat Islannissa räjähdysmäistä vauhtia. Vielä vuonna 2003 pankkien koko oli kaksinkertainen suhteessa reaalitalouteen; vuoteen 2008 mennessä se oli kasvanut 11-kertaiseksi. Taloustieteilijä Ólafur Margeirsson on kuvannut, että Islanti muuttui yhdeksi suureksi sijoitusrahastoksi (hedge fund).

Sjálfstæðisflokkurinnin (Itsenäisyyspuolue) ja sosiaalidemokraattien hallitus ei vain katsonut kehitystä sormien läpi, vaan aktiivisesti edisti sitä. Pankit tarjosivat kovapalkkaisia työpaikkoja ja verotuloja, eikä juhlien keskellä juuri kukaan halunnut pilata tunnelmaa.

Filosofian professori Vilhjálmur Árnason on kuvannut, että koko yhteiskunta huumaantui rahoitusmarkkinoista. Pankkien menestys synnytti tasa-arvolla ylpeilevään kansakuntaan muutamassa vuodessa uusrikkaita, jotka lentelivät yksityiskoneilla. Huipussaan Range Rover -kaupunkimaastureita myytiin pienessä Islannissa enemmän kuin Ruotsissa ja Tanskassa yhteensä.

Nousu päättyi kuin seinään vuonna 2008. Reykjavikissa tapaamani asiantuntijat kuvasivat kehitystä todella hyväksi juhlaksi, jota seurasi todella pitkä krapula.

Maan kolme suurinta pankkia romahti viikon sisällä. Landsbanki Íslandsin konkurssi oli yhdenneksitoista, Glitnirin kuudenneksi ja Kaupthingin peräti neljänneksi suurin yhtiön konkurssi – koko maailmassa sitten vuoden 1920.

Islannin pankkikriisiä on kuvattu maailman kolmanneksi syvimmäksi. Sen mukana kaatui lopulta 97 prosenttia maan pankkien arvosta.

Rahoitusmarkkinoiden mukana sukelsi koko kansantalous. Islannin kruunu romahti ja inflaatio nousi 18 prosenttiin. Työttömyys peräti kahdeksankertaistui, joskin lähtötaso oli hätkähdyttävän alhainen, vain yksi prosentti. Kriisin kokonaiskustannukset nousivat arviolta peräti viidennekseen maan bruttokansantuotteesta.

Romahduksella oli myös poliittisia seurauksia. Kansalaiset lähtivät kaduille ja hallitus vaihtui. Tyytymättömyys kanavoitui vaatimuksiin uudistaa perustuslaki – hanke, jota olen käsitellyt blogissa täällä ja täällä.

Islannista olisi voinut tulla uusi Irlanti, Latvia tai Kreikka. Sen sijaan maa on toipunut rajusta kriisistä yllättävän nopeasti.

Mitä oikein tapahtui? Siitä lisää blogitekstin toisessa osassa.

Oras Tynkkynen

Konferenssissa puhuivat myös Yhdysvaltain entiset varapresidentti Al Gore ja ulkoministeri Madeleine Albright

Verkon avulla demokratiaa voidaan laajentaa ja syventää monin tavoin. Kuulin innostavia esimerkkejä ja käytännön kokemuksia National Democratic Instituten konferenssissa Stanfordin yliopistolla, jonne minut oli kutsuttu kertomaan Suomen joukkoistamishankkeista.

Saksassa Abgeordnetenwatch-palvelu vahtii päätöksentekijöiden työtä ja välittää heille kansalaisten kysymyksiä. Tähän mennessä palvelun kautta on saatu päättäjiltä yli 100 000 vastausta, ja vastausprosentti nousee yli 80:n.

Tunisiassa vastaavan Marsad-palvelun tehtävä on yksinkertaisempi: välittää äänestystulokset ja läsnäolotilastot äänestäjille, koska parlamentti ei itse julkaise niitä. Marsadin aktivistit ottavat istuntosalissa valokuvan äänestystaulusta ja laskevat sen perusteella käsin, kuka on äänestänyt mitäkin.

Etelä-Koreassa kansalaiset voivat tarkistaa verkkopalvelusta, missä heidän kansanedustajansa kulloinkin liikkuu. Monet palvelut (esim. Granicus ja CrowdHall pyrkivät helpottamaan verkkotapaamisten järjestämistä, jotta päättäjät voivat kohdata kansalaisia muuallakin kuin perinteisissä tupailloissa.

Makedonian hallitus julkaisee kaikki esitykset verkossa kuukauden ajan. Maa hyödyntää verkkoa muutenkin ahkerasti mm. datan avaamiseen.

Kiinnostava uusi ala käsittelee datajäänteiden (data exhaust, data contrails) hyödyntämistä. Tyypillisessä nykyajan älypuhelimessa on seitsemän sensoria, ja laitteet keräävät huomaamattamme valtavia määriä dataa.

Tuo data kertoo meistä enemmän kuin tiedämmekään. Esimerkiksi henkilön tunnistamiseen ei välttämättä tarvita puhelinnumeroa tai edes ääninäytettä, vaan pelkkä data puhelimenkäyttötavasta riittää.

Google Trends käyttää verkkohakuja ennustamaan työttömyyden kehitystä. Kun hauissa alkaa esiintyä työvoimatoimiston ja työttömyyskorvauksen kaltaisia sanoja, vähän ajan päästä työttömyys alkaa näkyä tilastoissa. Vastaavasti hakusanojen perusteella voi ennustaa flunssaepidemioita kaksi viikkoa ennalta.

Dataminr puolestaan louhii twiittauksia eli viserryksiä. Yhtiö pystyy havaitsemaan esimerkiksi hässäköitä yleisötilaisuuksissa kymmenestä joitakin kymmeniä minuutteja ennen kuin tieto saavuttaa uutiset.

Verkkoa käytetään myös korruption vastaiseen taisteluun. Tunnetuin esimerkki on intialainen I Paid a Pribe, jonka avulla kansalaiset voivat ilmoittaa maksamistaan lahjuksista. Palvelun avulla viranomaiset voivat tunnistaa ja puuttua erityisen pahoin väärinkäytöksistä kärsiviin kohteisiin – ja kansalaiset välttää niitä.

I Paid a Pribe on saanut Intiassa 22 000 korruptioilmoitusta. Palvelu on myös laajentunut 16 maahan. Vastaavanlaista palvelua Afrikassa kehittää esim. mRushwa.

Recovers.org auttaa katastrofien jälkeen ohjaamaan hajanaiset vapaaehtoisjoukot sinne, missä apua tarvitaan. SeeClickFix puolestaan helpottaa teknisten vikojen – vaikka sammuneen katuvalon tai murentuneen asfaltin – ilmoittamisesta paikallishallinnolle.

Köyhissä kehitysmaissa verkkoon pääsee vasta harva. Näissä oloissa verkkosivuja toimivampia työkaluja voivat olla tekstiviestit (ks. infografiikka).

Project Masiluleke käyttää lyhyiden tekstiviestien loppuun jäävää vapaata merkkimäärää kansanterveysviestien välittämiseen Etelä-Afrikassa. Viesteissä voidaan esimerkiksi tarjota puhelinapua hiv-positiivisille. Tansanialaisella kansanedustajalla on puolestaan oma tekstiviestipalvelu, jonka kautta äänestäjät voivat lähestyä häntä.

Ugandassa kehitysjärjestöt ovat värvänneet noin 200 000 vapaaehtoisen Ureport-verkoston, joka auttaa seuraamaan erinäisiä kehitysaiheita. Maailmanpankki kysyi verkoston kautta havaintoja banaania uhkaavasta taudista ja antoi vinkkejä taudin torjuntaan.

Rohkaisevista esimerkeistä huolimatta konferenssin puhujat korostivat, että uusi teknologia on työkalu, ei itseisarvo. Teknologian avulla on onnistuttu kumoamaan diktaattoreita, mutta se ei riitä rakentamaan tilalle toimivaa demokratiaa.

Rinnalle tarvitaan perinteisiä kansanvallan rakennuspuita: instituutioita, vaaleja, puolueita ja kansanliikkeitä. Ja ne taas voivat puolestaan hyödyntää myös uuden teknologian työkaluja.

Oras Tynkkynen

Olen aiemmin kirjoittanut mm. mahdollisuuksista avata julkista dataa (täällä ja täällä ), joukkoistaa päätöksentekoa (täällä ja täällä) ja vahvistaa lähidemokratiaa. Samoja teemoja olen käsitellyt myös blogissani Internet Governance Forumista Bakusta.

Ensinnäkin aika loppui kesken. Alun perin vaaleilla valitun perustuslakikokouksen (Constitutional Assembly) piti työskennellä ensin jonkin aikaa, välillä keskusteluttaa hahmotelmia ja sitten taas palata sorvin ääreen muokkaamaan luonnosta. Yhteensä aikaa oli varattu 11 kuukautta.

Vaaleista kuitenkin valitettiin, joten uudelleen perustuslakineuvostoksi (Constitutional Council) nimetty elin pääsi aloittamaan kuukausia jäljessä. Työskentelyaikaa jäi lopulta vain kolme ja puoli kuukautta. Lisäksi jakso osui kesälle, jolloin Islanti menee lomien ajaksi käytännössä kiinni.

Toiseksi tehtävä saattoi olla liian laaja. Perustuslain uudelleen kirjoittamisen sijaan olisi ehkä kannattanut keskittyä kipeimmin uudistamisen tarpeessa oleviin kohtiin.

Perustuslain muotoilut saattoivat myös olla monille kansalaisille turhan hankala pala. Keskustelua olisi voinut olla hedelmällisempää käydä periaatteista ja jättää tarkkojen pykälien muotoileminen neuvoston murheeksi.

Kolmanneksi neuvoston työskentelytavat olivat vähän hakusessa. Alakomiteoilla oli hyvin erilaisia tapoja käsitellä saatuja kommentteja ja osallistua keskusteluun verkossa. Juuri kenelläkään ei ollut kirkasta kuvaa siitä, miten saattaa prosessi maaliin saakka.

Neljänneksi osa neuvoston jäsenistä esitti perustuslakiesityksen parlamentille ota tai jätä -periaatteella. Se oli hölmöä sekä sisällöllisesti että taktisesti. Parhaastakin luonnoksesta löytyy yleensä korjattavaa, eivätkä kansanedustajat suhtaudu lämpimästi heidän roolinsa sivuuttamiseen.

Islannin yliopiston politiikan laitoksen apulaisprofessori Silja Bára Ómarsdóttir arvioi, että neuvostoon valikoitui kansaa ja erityisesti parlamenttia kumouksellisimpia uudistajia. Neuvoston vaaleissa äänestysprosentti jäi alhaiseksi, ja uudistusta vastustaneet vanhoilliset raahautuivat vaaliuurnille erityisen laiskasti.

Kriisin jälkeisissä tunnelmissa on helppo ymmärtää halu reippaisiin muutoksiin. Valmius isompaan remonttiin hiipui kuitenkin nopeasti, kun pankkikriisi alettiin saada hallintaan (mistä lisää toisessa blogikirjoituksessa). Perustuslakia on vaikea uudistaa, jos kansan enemmistö ei pysy mukana.

Viimeinen – mutta ei suinkaan vähäisin – este oli poliittinen vastarinta. Kriisin jälkimainingeissa oppositioon sysätty perinteinen valtapuolue Sjálfstæðisflokkurinn (Itsenäisyyspuolue) vastusti perustuslain uudistamista alusta asti.

Seuraksi se sai harhaanjohtavasti nimetyn Framsóknarflokkurinnin (Edistyspuolue), joka oli alun perin itse ehdottanut joukkoistamista, mutta kääntyikin sujuvasti vastustamaan sitä. Jarruttajien joukkoon kuului myös maan presidentti Ólafur Ragnar Grimsson.

Vastarinnalle on monta syytä. Islantia itsenäisyyden alusta asti johtanut valtapuolue edustaa erityisesti kalastusteollisuutta ja hyväosaisia, jotka voivat kokea uhkaksi erityisesti kaavaillun muotoilun luonnonvarojen kuulumisesta kaikille. Uudistus oli silloisen pääministerin Jóhanna Sigurðardóttirin pitkäaikainen suosikkihanke, joten se sopi hallituksen arvostelun välikappaleeksi.

Oppositio ei kuitenkaan jäänyt yksin. Myös sosiaalidemokraattien kaksi kärkihahmoa – puolueen puheenjohtaja ja parlamentin puhemies – suhtautui vähemmän innostuneesti.

Lauantaisten parlamenttivaalien tulosten perusteella perustuslakiuudistus on nyt lopullisesti tuhoon tuomittu. Kumouksellinen kokeilu ei kuitenkaan mennyt hukkaan, sillä voimme ottaa siitä opiksi.

Islannin kokemusten perusteella voi hahmotella muistilistan asioista, jotka vaativissa joukkoistamishankkeissa kannattaa ottaa huomioon:

1) varaa riittävästi aikaa
2) suunnittele työskentelytavat huolellisesti
3) rajaa tehtävää
4) määritä keskustelulle pelisäännöt
5) osallistu keskusteluun kansalaisten kanssa
6) täydennä verkko-osallistumista muilla työkaluilla
7) mieti valmiiksi, miten lopputulos saadaan vietyä läpi
8) ole valmis joustamaan tarvittaessa

Oras Tynkkynen

Lisää joukkoistamisesta (crowdsourcing) Islannin perustuslain uudistamisessa on tutkija Tanja Aitamurron eduskunnan tulevaisuusvaliokunnalle tekemässä videossa ja raportissa Joukkoistaminen demokratiassa.

Islannin nykyisen perustuslain juuret ulottuvat Tanskan vallan aikaan asti. Hieman kärjistäen laissa vain kuningas on korvattu presidentillä.

Tarve sisällöltään ja tyyliltään vanhentuneen perustuslain päivittämiselle on ollut ilmeinen pitkään, mutta vuosikymmenien varrella uudistusyritykset ovat tukehtuneet savuihinsa. Nykytilanteella on aina ystävänsä: tahot, jotka hyötyvät siitä.

Pankkikriisi horjutti ihmisten uskoa poliittiseen järjestelmään yleensä ja keinottelijapankkiirien kanssa veljeilleeseen presidenttiin erityisesti. Koska päätöksenteon puitteet ja presidentin rooli linjataan perustuslaissa, osa kansalaisten turhautumisesta kanavoitui vaatimuksiin sen uudistamisesta.

Kriisin seurauksena valtaan noussut vasemmistolainen vähemmistöhallitus pääministeri Jóhanna Sigurðardóttirin johdolla käynnisti perustuslakiremontin. Kansalaisten luottamuksen palauttamiseksi uudistus haluttiin tehdä poikkeuksellisella tavalla.

Islantilaiset pääsivät valitsemaan vaaleilla yli 500 ehdokkaasta 25 jäsentä perustuslakineuvostoon (Constitutional Council). Uuden esityksen luonnostelu käynnistettiin kansallisella kokouksella, jonka liki tuhat edustajaa kutsuttiin väestörekisteristä satunnaisotannalla.

Neuvoston kokoukset olivat avoimia kaikille kiinnostuneille, ja ne lähetettiin suorana verkossa. Työstä tiedotettiin myös lehtimainoksilla ja YouTube-videoilla.

Joka viikon päätteeksi neuvosto julkaisi työnsä tulokset ja kutsui kansalaiset keskustelemaan luonnoksista sosiaalisessa mediassa. Näin kuka tahansa saattoi paitsi seurata uudistustyötä, myös kommentoida pykäliä ja esittää niihin muutoksia.

Keskusteluketjuja kertyi yhteensä yli kolme tuhatta, ja pohdiskeluihin verkossa osallistui kaksi tuhatta ihmistä. Määrä ei äkkiseltään kuulosta paljolta, mutta koko maassa on asukkaita saman verran kuin Tampereen seudulla Suomessa.

Valtaosa kommenteista tuli Facebookin kautta, mutta myös muita kanavia sekä verkossa että sen ulkopuolella käytettiin. Harvalukuisia poikkeuksia lukuun ottamatta keskustelu pysyi asiallisena, eikä monilta verkon keskustelupalstoilta tuttua saastaa esiintynyt juuri lainkaan.

Neuvosto perkasi kansalaisten tekemät ehdotukset, selvitteli tarvittaessa taustoja ja keskustelun jälkeen linjasi, miten ne otetaan huomioon. Osa kommenteista johti konkreettisiin muutoksiin pykäläesityksissä ja osa nosti esiin kokonaan uusia aiheita. Palaute vaikutti mm. lasten oikeuksia ja verkkoon pääsyä koskeviin kohtiin.

Viisi uudistuksen keskeistä ehdotusta altistettiin kansanäänestykselle. Neljä niistä sai kansalaisten enemmistön tuen, viides – kirkon ja valtion erottaminen – ei.

Alkuun neuvosto pyrki konsensukseen, mutta lopulta se äänesti yhteensä toista sataa kertaa. Näkemyseroista huolimatta lopullinen esitys oli yksimielinen.

Poikkeuksellisen osallistavasti valmistellun ja kansanäänestyksessä koetellun esityksen olisi luullut saavan poliitikoilta laajan tuen. Toisin kuitenkin kävi.

Kansanedustajat käsittelivät esitystä alkuun tahmaisesti. Pian kävi ilmi, ettei uudistukselle löydy parlamentissa enemmistöä.

Mikä meni pieleen? Ja ennen kaikkea mitä tapahtuneesta on opittavissa? Siitä lisää blogin toisessa osassa.

Oras Tynkkynen



Lisää joukkoistamisesta (crowdsourcing) Islannin perustuslain uudistamisessa on tutkija Tanja Aitamurron eduskunnan tulevaisuusvaliokunnalle tekemässä videossa ja raportissa Joukkoistaminen demokratiassa.

Energia- ja ilmastostrategian päivitys asettaa monia kovia tavoitteita. Hiilen käytöstä on tarkoitus luopua. Öljyn ja maakaasun käyttöä leikataan. Myös turpeenpolttoa vähennetään selvästi.

Vihreä eduskuntaryhmä tukee näitä tavoitteita. Mutta uskomme myös, että me suomalaiset pystymme tekemään enemmän.

Suomessa uusiutuvan energian osuus on ollut metsäteollisuuden peruja verraten korkea. Uusiutuvien lisäämisessä emme kuitenkaan yllä terävimpään kärkeen.

Parissa kymmenessä vuodessa uusiutuvien osuus sähköntuotannosta on Suomessa kasvanut noin 25:stä 28 prosenttiin. Samassa ajassa Ruotsi on kasvattanut osuutta puolet enemmän, Saksa viisi kertaa niin paljon ja Tanska yli kymmenen kertaa niin paljon.

Suomen tavoitteena on tuottaa seitsemän vuoden päästä tuulisähköä yhtä paljon kuin Tanska tuotti yhdeksän vuotta sitten. Vuosikymmenen lopulla saamme tuulella sähköstämme kuusi prosenttia, Tanska jo 50 prosenttia.

Saksa tuottaa asukasta kohti aurinkosähköä 250 kertaa niin paljon kuin Suomi. Ihan halpaa se ei ole ollut, mutta samalla Saksa on noussut maailman aurinkoteollisuuden kärkeen.

Parantamisen varaa on tuotannon lisäksi siinä, miten energiaa kulutamme. Sähkönkulutus asukasta kohti kasvoi parin kymmenen vuoden aikana Suomessa neljänneksen verran. Tanskassa kulutus lisääntyi vain kolme prosenttia – Ruotsissa jopa vähentyi kymmenen prosenttia.

Strategian perusteella suunta ei näytä olennaisesti muuttuvan. Sähkönkulutuksen ennakoidaan kasvavan meillä vajaassa neljässä vuodessa yhden Loviisan ydinreaktorin tuotannon verran.

Ruotsilla, Tanskalla, Norjalla, Saksalla ja Isolla-Britannialla on kaikilla tiukemmat päästötavoitteet kuin Suomella. Eikä kyse ole vain tavoitteista.

Vuosituhannen taitteesta Saksa on vähentänyt päästöjä asukasta kohti kaksi ja Ruotsi kolme kertaa niin paljon kuin Suomi. Iso-Britannia ja Tanska ovat päässeet nelinkertaiseen päästövähennyksen.

Suomi on kyllä tehnyt paljon, mutta paljon enemmän voidaan tehdä. Paljon enemmän pitää tehdä.

Me pystymme rakentamaan Suomen uudelleen vähäpäästöiseksi. Me pystymme luomaan tuhansia uusia työpaikkoja vihreään talouteen.

Me pystymme vastaamaan tähän haasteeseen. Samalla päättäväisyydellä ja sisulla, jolla tämä kansakunta on aiemminkin menestynyt.

Ryhmäpuheenvuoro eduskunnassa energia- ja ilmastostrategiasta