Pieni maailmanpelastusopas nyt saatavilla

Kenen ilmasto? -pamfletti: Poliittinen korrektius pettää maailman köyhät

10.6.2010
Kirjoitus on kirjoitettu Kepan “Kenen ilmasto?” -pamflettiin, joka julkaistiin 10.6.2010.

Kansalaisjärjestöjen arvioissa Kööpenhaminan kokous epäonnistui pääosin siksi, että teollisuusmaat mokasivat. Rikkaat maat eivät luvanneet riittävän tiukkoja päästövähennyksiä ja riittävästi rahoitusta köyhille maille.

Hajanainen EU ei kyennyt tarjoamaan Kööpenhaminassa uutta. Yhdysvallat ei saanut ilmastolakia senaatissa läpi ja uhitteli Kiinalle. Emäntämaa Tanska käyttäytyi epädiplomaattisesti ja yritti jyrätä demokraattisen prosessin.

Tällainen tulkinta on osin oikeaan osuva, osin yksipuolinen ja osin täysin väärä. Jos analyysi fiaskon syistä on puutteellinen, niin lienevät johtopäätöksetkin.

Monet kehitysmaat eivät menneet Kööpenhaminaan vaatimaan reilua ja kunnianhimoista ilmastosopimusta. Iso osa kehitysmaista – niin kuin iso osa teollisuusmaistakin – lähti varjelemaan kansallisia etujaan.

Kehitysmaille se tarkoittaa mahdollisimman paljon rahaa mahdollisimman vähin ehdoin. Se tarkoittaa myös mahdollisimman vähän velvoitteita päästöjen rajoittamisesta kehitysmaille itselleen.

Mikä pahinta, osa kehitysmaista aktiivisesti jarrutti neuvotteluja. Kehitysmaiden G77-ryhmää vetänyt Sudan esti toistuvasti etenemisen menettelytapoihin vedoten. Kiinan vaatimuksesta Kööpenhaminan sitoumuksesta poistettiin pitkän aikavälin päästötavoitteet.

Latinalaisen Amerikan niin sanotut ALBA-maat vastustivat vähäisenkin Kööpenhaminan sovun hyväksymistä viralliseksi päätökseksi. Eikä vielä edes tarvitse puhua Saudi-Arabian kaltaisista pahamaineisista öljyntuottajamaista.

Edistyksellisiä voimia painaa valkoisen miehen taakka. Tietoisuus kolonialismin perinnöstä ja epäoikeudenmukaisista rakenteista tuottaa epäluuloa rikkaiden maiden toimintaa ja toisaalta solidaarisuutta köyhiä maita kohtaan.

Kehitysmaiden toimia tulkitaan ajoittain kiusaannuttavan kritiikittömästi. Sudan ei jarruttanutkaan neuvotteluja, vaan puolusti demokraattista prosessia. Kiina ei vesittänytkään ilmastonsuojelua, vaan ajoi kehitysmaiden oikeuksia.

Todellisuudessa Sudan on Kiinan avokätisesti tukema ja autoritäärinen öljyntuottajamaa, jonka tavoitelistan kärjessä ei ole pikainen sopu vahvasta ilmastosopimuksesta. Kiina taas ei vastusta päästötavoitteita puolustaakseen köyhiä tovereita Intiassa, vaan varjellakseen kasvavaa ylikuluttajien luokkaansa.

Poliittisesti korrekti tapa tulkita maailmaa on tunnetasolla ymmärrettävä, mutta älyllisesti köykäinen. Dikotomia kehitysmaa hyvä, teollisuusmaa paha on myös loukkaava. Se uusintaa vanhentunutta ajatusta teollisuusmaista aktiivisina toimijoina ja kehitysmaista voimattomina kohteina.

Poliittinen korrektius voi olla jopa vaarallista. Jos ilmastoneuvottelut kompuroivat, siitä eivät kärsi eniten rikkaat teollisuusmaat. Kovimman hinnan ilmastonsuojelun epäonnistumisesta maksavat maailman köyhimmät.

Kansalaisyhteiskunta on tottunut haastamaan pohjoisen valtaapitäviä. Jos Eurooppa esittää kymmenien miljardien rahoitusta kehitysmaiden ilmastotyöhön, sitä ei todennäköisesti kiitellä arvokkaana edistysaskeleena, vaan pikemminkin arvostellaan riittämättömänä.

Eriskummallisesti tämä arvokas kriittisyys unohtuu, kun järjestöt arvioivat etelän hallitusten toimintaa. Tämän voi todeta vaikka katsomalla, mille maille järjestöjä neuvotteluissa edustava Climate Action Network on antanut antipalkintojaan, päivän fossiileja. Valaisevaa on myös lukea Christian Aidin kaltaisten kehitysjärjestöjen kannanottoja.

Järjestöjen pitäisi puolustaa etelän ihmisiä, ei niiden usein harvainvaltaisia ja korruptoituneita hallituksia. Kehitysmaiden haitallisiin kantoihin tulisi neuvotteluissa suhtautua samalla kriittisyydellä kuin vaikka EU:n tai Yhdysvaltojen hölmöilyihin.

Huonosti käyttäytyviä kehitysmaita tulisi painostaa yhtä ankarasti kuin huonosti käyttäytyviä teollisuusmaita. Toisaalta myös edistysaskeliin tulisi kannustaa ja niistä kiittää niin etelässä kuin pohjoisessa.

Maailma ei jakaudu siististi pohjoiseen ja etelään, hyvään ja pahaan. Sekä kehitys- että teollisuusmaiden joukossa on ilmastoroistoja ja -sankareita.

Tämän tunnustaminen on edellytys sille, että ilmastoneuvotteluihin voi vaikuttaa onnistuneesti. Erityisesti se on tarpeen nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa, jossa kehitysmailla on yhä suurempi rooli.

Oras Tynkkynen

Kirjoittaja on Vihreiden kansanedustaja ja varapuheenjohtaja sekä valtioneuvoston ilmastopoliittinen asiantuntija. Hän on seurannut ilmastoneuvotteluita siitä asti, kun matkusti vuonna 1997 Maan ystävien edustajana Kioton kokoukseen Siperian halki junalla.

Facebook-kommentit

comments

Powered by Facebook Comments

Kommentoi

Kommentit moderoidaan spammin välttämiseksi. Asiattomia kommentteja ei julkaista, ja laittomat viestit ilmoitetaan poliisille.