Lehmän monisatakiloinen ruumis retkahtaa teurastamon lattialle. Mies kiinnittää raajaan koukun ja nostaa eläimen roikkumaan katosta. Nyt vasta ymmärrän, kuinka valtavia naudat ovat.
Lehmä aloittaa matkansa pitkässä ketjussa, jonka toisessa päässä sen kuutioiksi, leikkeleiksi, pihveiksi ja jauheeksi pilkotut lihakset pakataan somiin muovirasioihin. Ketjun alkupäässä ei ole kuitenkaan mitään somaa: lattia lainehtii verestä, meteli on korvia huumaava ja koneet liikuttavat isoja miehiä, jotka heiluttavat teräviä veitsiä.
Yksi mies leikkaa irti sorkat, toinen pään. Osa miehistä on keskittynyt nahkan nylkemiseen, valtavan vatsan irti repimiseen ja ruhon halkomiseen – eikä siinä ole vielä puoliakaan erikoistuneista tehtävistä, jotka vähä vähältä nakertavat lehmän ruumista.
Kymmenisen käsittelyvaiheen jälkeen tulos ei vielä muistuta palapaistia, mutta eipä ole paljon jäljellä kosteasilmäisestä märehtijästäkään.
Puikkelehdin katosta roikkuvien ruhojen välistä ja varon asettumasta teurastajien tielle. Päälinjasta poikkeaa polku, jolle lähtevät vain naudan pää ja sisäelimet. Pienessä sivuhuoneessa kaksi miestä keskittyy irrottamaan kalloista kaiken hyödyllisen. Mitään ei heitetä hukkaan.
Miesten edessä on nelikulmainen metalliamme, johon he ovat koonneet löytönsä. Amme on puolillaan tummia lihankimpaleita. Katson niitä tarkemmin. Osa palasista sykkii vielä.
Vastustamaton ajatus
Mutta palatkaamme puolitoista viikkoa taaksepäin aikaan, jolloin istun optimistisena Ylioppilaiden terveydenhuoltosäätiön vessassa. Luotan kasvisyöjän runsaskuituiseen ruokavalioon ja uskon antavani salmonellanäytteen tuossa tuokiossa.
Kun vartti on vierähtänyt, optimismini alkaa hiipua. Alan päkistää tosissani. Toinenkin vartti kuluu kirjoituksilta säästynyttä vessan seinää tuijotellessa. Lopulta selviän tehtävästä enemmän tahdon kuin luonnollisen tarpeen voimin.
Tarvitsen salmonellanäytteen päästäkseni tutustumaan Saarioisen lihanjalostuslaitokseen Jyväskylässä. Haluan pariksi päiväksi töihin teurastamoon, koska se on viimeisiä työpaikkoja, joissa voisin oikeasti kuvitella työskenteleväni.
Maailmassa on paljon, lohduttoman paljon töitä, joita rehellisesti sanottuna en haluaisi tehdä. En välittäisi yksitoikkoisista, haasteettomista tai huonopalkkaisista töistä.
En haluaisi liukuhihnalle, hampurilaisbaariin, maatilalle, huoltoasemalle tai päiväkotiin. Minulle tuottaisi eettisiä vaikeuksia myydä työpanokseni ylikansalliselle yhtiölle, puolustusvoimille tai ympäristöä rohmuavalle suurteollisuudelle. Olisin todennäköisesti surkea kaikissa töissä, joissa tarvitaan ajotaitoa, teknistä osaamista tai peukaloa muualla kuin keskellä kämmentä.
Lyhyesti sanottuna yli 90 prosenttia kaikista töistä on sellaisia, joita en kovin innoissani tekisi. Helpointa olisikin luetella ne tehtävät, joita suostuisin ottamaan vastaan. Lista olisi kuitenkin niin nolo (onko konsultti jonkun mielestä todellakin ammatti?), että häpeäisin silmät päästäni.
Jos maailmassa on mitään oikeutta, minut laitetaan loppuiäkseni siivoamaan ruotsinlaivojen vessoja.
Lihatehtaan työntekijä kuulostaa tätä taustaa vasten jymypaukulta. Siinä yhdistyvät monotoninen tehdastyö ja eläinten teollisella hyväksikäytöllä ansaitseminen.
Itse en ole syönyt eläimiä yli kymmeneen vuoteen. Päätös aloittaa kasvissyönti perustui nippuun eettisiä ja käytännöllisiä syitä. Päällimmäisinä olivat lihatalouden ympäristöhaitat, eläinten oikeudet – tai niiden puute – ja terveys.
Toisin kuin jotkut kasvissyöjät, pidän lihan mausta. Muistan yhä hämärästi, miten hyvältä maistuivat metwursti, hirvipata, maksamakkara, jauhelihapihvit ja halpa metrilenkki. Toisinaan näen unia, joissa hoksaan syöneeni lihaa ja kauhistun periaatteitteni rikkomisesta.
Miten kasvissyöjä selviää teurastamosta? Miten suhtautumiseni lihateollisuuteen muuttuu, kun pääsen näkemään sen arkea? Tästä oli lähdettävä ottamaan selvää.
Fordin lihapalat
Sasu Koskela on juuri sellainen vilpittömän mukava mies, jonka viisaat johtajat valitsevat oitis työnjohtotehtäviin. Tai ei nyt ihan oitis, sillä hän ehti ensin tehdä viitisen vuotta kaikenlaisia töitä lihan leikkaamisesta vakuumipakkaamiseen. Hän tuntee edelleen ison osan työntekijöistä eikä pelkää tahria valkoista työasua verellä.
Siitä teurastamopäiväni alkavatkin: työasun hankkimisesta. Vedän omien vaatteitteni päälle valkoiset housut, valkoisen takin ja eriskummallisen lippahatun, jossa on takana pitkä laahus. Hattu vaikuttaa modistien vastaukselta tamperelaiselle takatukalle, ja se päässä näytän liha-aavikon sheikiltä. Jalkoihin saan tukevat nahkasaappaat.
Sasu vie minut ensin leikkaamoon, jossa isot miehet pilkkovat tottuneesti isoja ruhoja. Rintaa suojaa pienistä metallirenkaista koostuva essu, ja käsissä ovat metallihanskat. Terävät veitset viuhuvat ilmassa siihen malliin, että miesten tietää tehneen samaa työtä ennenkin. Veitsi leikkaa hämmentävän helpon tuntuisesti sian koko leveydeltään.
Jos Henry Fordilla olisi ollut lihatehdas, se olisi voinut näyttää tältä. Työ on jaettu moneen vaiheeseen, ja liukuhihnat kuljettavat eläinten osia käsittelystä toiseen. Kullakin työntekijällä on tarkoin rajattu tehtävänsä. Työ, jonka tehtävä on pilkkoa eläimiä palasiin, on itsekin leikelty palasiin.
Myös tehdas koostuu palasista: pienehköistä ja vähän suuremmista huoneista, joita yhdistävät pitkät käytävät. Jatkamme toiseen samantapaiseen huoneeseen – ja sieltä kolmanteen ja neljänteen. Sasu työntää välillä paljain käsin tieltään ruhoja, jotta mahdumme läpi ahtaikosta.
Kierroksemme viides huone oli itse asiassa koko laitoksen ensimmäinen. Muu tehdas on vuosien varrella rakentunut tämän vaatimattoman näköisen lihanleikkaamon ympärille sitä mukaa, kun lisäkapasiteetille on ollut tarvetta.
Nyt pioneerihuoneessa on rauhallista, sillä influenssaepidemia on verottanut väkeä. Hihnan loppupään parivaljakolla on aikaa keskustella sen, minkä he luusahan ajoittaiselta vihlovalta meteliltä pystyvät.
Enää Jyväskylän tehdas ei kasva, pikemminkin pienenee. Lihapakkaukset laatikoihin ja lavoille latova lähettämö siirtyy pian Saarioisen toiseen toimipisteeseen Valkeakoskelle. Sasu miettii huolestuneena, mitä muutos merkitsee laitoksen 250 työntekijälle. Lähettämön naisvoittoinen henkilöstö yritetään työllistää miesvoittoisissa leikkaamossa ja pakkaamossa.
Sasun ilmeestä päättelen, ettei tehtävä ole helppo.
Yrityksistä olla hyödyksi
Toistaiseksi lähettämössä kuitenkin riittää töitä. Esittelen asiani kiltin näköiselle tummalle naiselle, jolla on paljon ripsiväriä. Hän pyytää minua irrottamaan sisäkkäin olevia muovilaatikoita toisistaan, jotta muut voivat keskittyä liharasioiden latomiseen.
Pidän työstä. Laatikoiden irrottaminen toisistaan on helppoa, ja tunnen olevani avuksi. Ainakaan minusta ei ole paljoa haittaa, eikä katosta roiku luusahoja, joilla onnistuisin leikkaamaan itseltäni tai muilta irti satunnaisia raajoja.
Minua pyydetään hakemaan lavallinen puhtaita muovilaatikoita hallin perällä olevasta pesulasta. Otan epäröiden mukaani pulin – eräänlaisen käsikäyttöisen minitrukin, jolla painavia lavoja hinataan. Yritän näyttää siltä, kuin olisin joskus aiemmin koskenut laitteeseen. Päätellen siitä, miten ihmeissään pesulan hiljainen työntekijä tuijottaa minua, epäonnistun surkeasti.
Puli ei tottele käskyjäni. Muistan yhtäkkiä yhden hyvän syyn siihen, miksi en koskaan ajatellut hankkia ajokorttia.
Lavallinen laatikoita löytää kuitenkin lopulta tiensä liukuhihnan päähän, jossa naiset latovat rasioita. Kun minua pyydetään tuomaan uusi lava laatikoiden alle, en edes teeskentele hallitsevani pulin käyttöä, vaan retuutan painavan puulavan paikalleen käsin.
Hengitys huuruaa. Vaikka salin lämpötila on vain muutaman asteen tuntumassa, painavien laatikoiden nostelu ja heijaaminen pitävät lämpimänä.
Seuraavaksi pääsen liukuhihnalle, joka suoltaa uunivalmista karjalanpaistia. “Uunivalmis karjalanpaisti” on koodikieltä muovirasialle, jossa on palasina vähän naudan- ja paljon sianlihaa, porkkanoita, sipulia, pari kokonaista mustapippuria ja yksi laakerinlehti. Uusi tehtäväni on liimata ohi kiitävien rasioiden päälle irtorullasta sisällön paljastava etiketti.
Vauhti on kova. Ehdin ajatella vain sitä, miten saan tarran liimattua suoraan ja keskelle rasian kantta. Tai oikeastaan en ajattele edes sitä, vaan liimaan vain minkä kerkiän. Uusi tarra on saatava rullasta irti välittömästi edellisen liimaamisen jälkeen.
Vinoon tai ruttuun liimaaminen kostautuu; tarra on irrotettava ja liimattava uudelleen, missä saattaa vierähtää kohtalokkaat kaksi ylimääräistä sekuntia.
Rasiat ilmaantuvat seinän läpi aukosta, josta kurkistamalla näkyy lihava ja kovaääninen mies. Kuulen myöhemmin, että hänen nimensä on Ari. Ari kiroilee paljon ja vaikuttaa pysyvästi hyväntuuliselta. Seinän tällä puolella töitä kanssani tekevät Aila ja Katri. Lyhyt ja tumma nainen on nimeltään Malla. Esittäytymiseen ei ollut aluksi aikaa, sillä töitä paiskitaan kirjaimellisesti urakalla.
Kaupan päälle etätietämättömyys
Pfiit. Pfiit. Pfiit. Liukuhihna vyöryttää 400 gramman nauta-sikajauhelihapakkauksia alle sekunnin välein. Nostan kahden muovirasian välissä kolmannen ja asetan kolmikon valkoisen laatikon pohjalle. Kun kuusi rasiaa on vierekkäin, peitän ne pahvilevyllä ja kokoan uuden kerroksen.
Neljän kerroksen jälkeen laatikko nostetaan lavalle, otan uuden laatikon ja alan lappamisen alusta. Nopeimmillaan laatikon täyttämiseen menee alle 20 sekuntia.
Yksi laatikko painaa kymmenisen kiloa. Minua päätä lyhyempi Malla nostelee laatikoita korkeiden pinojen päälle. Mietin, miten tällaista työtä jaksaa vuodesta toiseen. Tai jaksaako.
Kun tahtiin pääsee, työ sujuu vauhdikkaasti. Sen on pakkoa sujua, sillä virheisiin ei ole varaa.
Jos haparoi välipahvin laittamisessa tai laatikon nostamisessa muutaman sekunnin, liukuhihna voi ruuhkautua ja kone alkaa liimata etikettejä väärin. Asetelma tuo vääjäämättä mieleen Charlie Chaplinin modernisaatiokriittisen klassikkoelokuvan Nykyaika.
Kiivaan työtahdin katkaisevat lyhyet tauot ja satunnaiset laitehäiriöt. Muovituslaitteesta ei nouse savua niin kuin Nykyajassa, mutta tekninen häikkä seinän toisella puolella venyttää silti kahvitaukoamme yli puoleen tuntiin. Kiire vaihtuu kylmässä hallissa odottelemiseen.
Tehtaassa näkee päivänvaloa ainoastaan ruokalassa. Kun lähden lopen uupuneena töistä, taivaanranta näyttää poikkeuksellisen fantastiselta.
Lapinkultamaisen maiseman herkistämänä alan miettiä, miksi teurastamo herättää monissa niin voimakkaita tunteita. Miksi lihaa syövät ystävänikin karsastavat voimakkaasti työtä, jota ilman he jäisivät vaille aamiaispöydän leikkeleitä?
Koko nyky-yhteiskunta perustuu siihen, että emme näe kulutuksen seurauksia. Katso vaikka kännykkääsi. Onko sinulla aavistustakaan, miten se on valmistettu? Entä T-paitojemme puuvilla, ostoskärryyn poimimamme appelsiinit tai sähkö, jolla valaisemme kotimme ja lämmitämme sähkösaunamme. Miten ne on tuotettu?
Sinä tuskin tiedät, minä en tiedä – eikä meitä taida edes kauheasti kiinnostaa. Emme halua kysyä, koska emme todennäköisesti pitäisi vastauksesta. Aikamme innovaatioita ovat etätyön lisäksi etäsaastuttaminen, -alistaminen ja -tappaminen – ja nyt kaupan päälle myös etätietämättömyys!
Lihantuotannosta sentään kaikki tietävät. Kaikki tietävät, että ennen kuin siivu lihasta päätyy leivän päälle, eläin täytyy ensin tappaa, eikä tappaminen koskaan ole kivaa. Ehkä teurastaminen onkin harvoja rehellisiä ammatteja tietoiseen tietämättömyyteen perustuvassa kulttuurissamme.
Sota mukavuuden puolesta
Sitä paitsi työstä maksetaan hyvin. Monet jututtamani työntekijät kertovat oma-aloitteisesti, kuinka hyvin palkattu työ on. Bonuksena ovat yhtiön omat tuotteet, joita työntekijät saavat ostaa edullisesti. Malla varmistaa moneen otteeseen, että muistan ennen lähtöäni ottaa alennustuotteista täyden hyödyn irti. Hän suosittelee metwurstia ja valmispitsoja.
Yritän hillitä hänen innostustaan kertomalla, että joudun kuljettamaan ostokseni vielä Tampereelle. En halua sanoa, etten ole ostanut lihaa kymmeneen vuoteen enkä voisi kuvitella ostavani tuotteita, joita olen Mallan kanssa juuri latonut laatikoihin ja lavoille. Se tuntuisi hänen raskaan työnsä rienaamiselta. Työn, jota ei ehkä pian enää ole.
Kahdesta päivästä teurastamossa muistiini syöpyy kaksi jälkeä. Haju on kaikkialla läsnä. Se muistuttaa löyhähdystä, jonka olen haistanut kehitysmaiden toreilla ja lihakauppiaiden tiskeillä. Se ei tyrmää, mutta se tunkee joka puolelle ja lähtee töitten jälkeen mukaan.
Hajun takia olen tarpeettoman tietoinen vatsani olemassaolosta. Syön eväsleipäni hitaasti, kuin kuulostellen, pysyykö ruoka varmasti sisällä.
Vien mukanani teurastamosta myös ihmisten katseet. Olen päässyt näkemään jotain hyvin harvinaista: eläimen pitkän matkan juuri tainnutetusta, vielä elävästä yksilöstä lukemattomien sahausten, viiltojen ja leikkausten jälkeen hygieeniseen muovirasiaan, jota asiakkaat hypistelevät kaupan lihatiskillä.
Teurastamoon ei juuri koskaan päästetä ulkopuolisia, ei edes talon omia vieraita.
Kaiketi siksi minua katsotaan pitkään kaikkialla, missä kuljen. Katseet ovat uteliaita, viipyileviä, voipuneita. Ne kysyvät minulta, mitä teen täällä – heidän työpaikallaan, jota harva tuntee ja vielä harvempi ymmärtää. Kun lehmän veren tahrima teurastaja kääntyy katsomaan minua, aika tuntuu pysähtyvän.
Mikä tässä tuntuu niin tutulta? Kysymys vaivaa mieltäni pitkään. Sitten tajuan: teurastajat näyttävät kuin elokuvan sotilailta, taisteluissa uupuneilta. Oliver Stone kohtaa Aki Kaurismäen.
Teurastaminen on raskasta ja vaativaa, mutta jonkun pitää se tehdä. Niin kuin monessa muussakin nykyajan sodassa, tälläkin kertaa taistellaan toisten ihmisten mukavuuden ja helpon elämän puolesta. Jotkut tahriintuvat vereen, jotta me muut voisimme ajella tila-autoilla ja nauttia uunivalmiin karjalanpaistimme.
Kun kahden päivän jälkeen jätän lihanjalostuslaitoksen taakseni, tunnen oloni rintamakarkuriksi. Ennen lähtöäni käväisen vielä ruokalan vieressä sijaitsevassa työpaikkamyymälässä. Hinnat ovat todella halpoja.
Ostan maustekurkkuja ja säilöttyjä punajuuria.
Lisätietoja
