Pieni maailmanpelastusopas nyt saatavilla

PTT-Katsaus: Ilmastonsuojelu ja kilpailukyky – huomisenkin työpaikat tarvitsevat puolestapuhujia

8.12.2008

Ilmastonmuutoksen rajoittaminen siedettävälle tasolle edellyttää uutta teollista vallankumousta. Muutos ei ole ilmainen, ja tälläkin kertaa vallankumouksella on voittajansa ja häviäjänsä. Järkevä ilmastopolitiikka pyrkii maksimoimaan hyödyt ja minimoimaan haitat – sekä hakemaan tapoja kompensoida muuten mahdollisesti kohtuuttomia haittoja.

Suomessa ilmastopoliittista keskustelua on käyty pitkälle talouden ja erityisesti teollisuuden kilpailukyvyn ehdoilla. Osittain tämä on ymmärrettävää, sillä elinkeinorakenteemme on verraten teollisuusvaltainen.

Teollisuuden osuus työllisistä on kuitenkin enää viidennes ja laskemaan päin. Viennistä paperin ja metallien osuus on hieman enemmän, neljänneksen luokkaa. Taloutemme kannalta nämä ovat kiistatta merkittäviä osuuksia, mutta olemassa olevan energiaintensiivisen vientiteollisuuden intressit eivät voi yksin sanella ilmastopolitiikan suuntaa.

Paljon riippuu myös tarkastelun aikavälistä: metsäteollisuuden kilpailukykyä menneinä vuosikymmeninä pönkittäneet valinnat eivät välttämättä näytä 2000-luvun näkökulmasta yhtä järkeviltä. Itse asiassa halvan energian ja raaka-aineen priorisoinut vientiteollisuusvetoinen politiikka on muuttuneessa tilanteessa saattanut osittain kääntyä teollisuutta vastaan.

Päästöjen ja päästövähennysten vuotaminen
Suomessa on keskusteltu paljon hiilivuodosta eli uhkasta, että teollista tuotantoa siirtyisi päästörajoitusten takia niiden ulkopuolisiin maihin. Hallitustenvälisen ilmastopaneelin IPCC:n mukaan Kioton pöytäkirjan aiheuttama hiilivuoto voisi olla vuonna 2010 suuruusluokkaa 5–20 % – siis pieni joskaan ei mitätön osa päästövähennyksistä. Suomelle kysymys on toki elinkeinorakenteemme takia keskimääräistä tärkeämpi.

Jos hiilivuoto jossain määrin realisoituu, menetämme siis teollista tuotantoa nouseviin talouksiin. Toisaalta myös tuotannon päästökuorma siirtyy rasittamaan näiden maiden taseita.

Tuoreen tutkimuksen mukaan jo kolmannes Kiinan päästöistä syntyy tuotannosta vientiin. Vienti saattaa myös olla tärkein syy maan päästöjen viimeaikaiseen huimaan kasvuun. Me kuluttajat rikkaissa teollisuusmaissa olemme siis osavastuussa myös Kiinan kasvavasta ilmastokuormituksesta. Samoin suomalaisen paperin- ja metallien valmistuksen päästöistä osavastuussa ovat niiden kuluttajat maamme rajojen ulkopuolella.

Toisen tutkimuksen mukaan Isossa-Britanniassa kulutusperusteiset ilmastopäästöt olisivat 37 % suuremmat kuin viralliset, pelkästään maan rajojen sisällä tuotettuihin päästöihin perustuvat. Osa ilmastokuormasta on siis ulkoistettu muille maille – maille, joita teollisuusmaat nyt vaativat rajoittamaan päästöjä. Tulevaisuudessa voi olla syytä miettiä, pitäisikö vienti ja tuonti ottaa jollakin tavalla huomioon päästölaskennassa.

Vilkkaan hiilivuotokeskustelun varjoon on jäänyt päinvastainen mekanismi, jota joskus kutsutaan myös tuulivuodoksi. Päästörajoitukset voivat nimittäin stimuloida päästövähennyksiä myös niiden ulkopuolisissa maissa.

Valtioneuvoston kanslian tilaaman selvityksen mukaan tuulivuodon mahdollisia mekanismeja on useita. Alueelliselta kattavuudeltaan rajallisetkin päästörajoitukset
• laskevat kestävän teknologian hintaa
• synnyttävät markkinoita kestävän teknologian toimittajille ja kannustavat muitakin maita hyödyntämään sitä
• luovat investointivarmuutta ja kannustavat tekemään laajoja, pitkän aikavälin sijoituksia kestäviin ratkaisuihin
• rohkaisevat esimerkin kautta poliitikkoja ja yleistä mielipidettä ilmastonsuojeluun
• luovat poliittista painetta osoittamalla maiden sitoutumisen ilmastotalkoisiin
• tuottavat ja levittävät ilmastopoliittista tietotaitoa

Unelmana tasainen pelikenttä
Vaikka tuulivuoto voikin kompensoida osittain tai kokonaan hiilivuodon aiheuttaman ilmastohaitan, ei uhkaa teollisuuden siirtymisestä muualle kannata sivuuttaa olankohautuksella. Väitän kuitenkin, että ilmastopäästöt on mahdollista vähentää kestävälle tasolle tavalla, joka ei turmele suomalaisen tai EU:n elinkeinoelämän kilpailukykyä. Tämä edellyttää oikeaa yhdistelmää kansainvälisiä, EU-tason ja kansallisia toimia.

Tärkein ja kestävin tapa torjua uhkaa on saada aikaan mahdollisimman kattava kansainvälinen sopimus Kioton pöytäkirjan jatkoksi. Päästösitoumusten on katettava kunkin maan kehitysasteelle sopivalla tavalla niin kaikki teollisuusmaat kuin keskeiset, nopeasti teollistuvat kehitysmaatkin. Tämä turvaisi yrityksille mahdollisimman tasaisen pelikentän (level playing field) sijaintimaasta riippumatta.

Kattavan globaalin sopimuksen tarpeesta ollaan herttaisen yksimielisiä. Vähemmän kuitenkin tiedostetaan vielä sitä, mitä tällaisen sopimuksen aikaansaaminen edellyttää. Uskon, että välttämättömiä edellytyksiä on neljä. Sopimuksen pitää olla
1) oikeudenmukainen: sen täytyy tunnustaa se tosiasia, että rikkaat maat ovat aiheuttaneet valtaosan tähänastisesta lämpenemisestä, mutta köyhät maat kärsivät ensimmäisinä sen seurauksista,
2) joustava: sen täytyy tarjota erilaisia osallistumistapoja eri kehitystasoilla oleville maille,
3) kustannustehokas: sen täytyy minimoida kustannukset ja maksimoida hyödyt, jotta riittävän tiukat päästövähennykset ovat poliittisesti mahdollisia, sekä
4) riittävästi rahoitettu: kehitysmaat eivät tule hyväksymään sopimusta, johon ei liity huomattavaa lisärahoitusta.

Samaan hengenvetoon ei voi uskottavasti vaatia kaikkia maita ilmastotalkoisiin ja esittää, että kehitysmaat sitoutuisivat niiden kehitystasosta tai vastuusta riippumatta samantapaisiin määrällisiin päästövähennyksiin kuin teollisuusmaat. Ei ole myöskään uskottavaa peräänkuuluttaa päästörajoituksia köyhiltä mailta, mutta vaieta siitä, mistä niiden tukemiseen vääjäämättä tarvittavat miljardit kaivetaan.

Vaikka ilmastoneuvotteluissa onnistuttaisiin täydellisesti ja Kioton jatkoksi saataisiin kattava ja tiukka globaali sopimus, ei se valitettavasti poistaisi uhkaa kilpailukyvylle kokonaan. Tämä johtuu siitä, ettei mikään realistisesti kuviteltavissa oleva sopimus tule lähitulevaisuudessa asettamaan Kiinan ja Intian teollisuudelle identtistä kustannusrasitetta kuin teollisuusmaiden yrityksille.

Tarvittaneen siis täydentäviä toimenpiteitä. Merkittävin EU-tason ratkaisu on kohdella päästökaupassa höllemmin energiaintensiivisiä, kansainväliselle kilpailulle alttiita teollisuudenaloja. Näiden alojen yrityksille voitaisiin myöntää osa päästöoikeuksista tai jopa kaikki ilmaiseksi ja näin lykätä siirtymistä päästöoikeuksien huutokauppaan.

Päätökset erityiskohtelusta tulee kuitenkin tehdä vasta ensi vuoden lopulla Kööpenhaminassa pidettävän ratkaisevan YK-kokouksen jälkeen. Niiden on myös perustuttava todennettavaan näyttöön kilpailukykyhaitasta – ei yritysten edustajien mainospuheisiin. Joka tapauksessa huutokaupan tulee olla pääsääntö, ilmaisen alkujaon poikkeus.

Jos pahimmat pelot toteutuvat ja neuvottelut kattavasta kansainvälisestä sopimuksesta kariutuvat, on syytä harkita myös ilmastotulleja päästörajoitusten ulkopuolelle jääneiden maiden tuotteille. Tulleihin liittyy monia juridisia ja kauppapoliittisia haasteita, mutta epätoivoisissa tilanteissa joudutaan toisinaan harkitsemaan epätoivoisia toimenpiteitä.

Ilmastopolitiikoissa on eroja
Päästöjen vähentämistä moititaan välillä kalliiksi. Moite on totta siinä mielessä, että päästöjä voidaan vähentää sekä tehottomasti ja kalliisti että tehokkaasti ja kohtuuhintaan. Kansallisesti kilpailukyvyn paras turvatakuu on ilmastopolitiikka, joka minimoi kustannukset ja maksimoi hyödyt.

Päästövähennystoimien hintalapuissa voi olla usean kertaluokan eroja. Energiatehokkuutta parantamalla päästöjä voidaan vähentää merkittäviä määriä ilmaiseksi tai negatiivisin kustannuksin. Esimerkiksi siirtyminen rakentamisessa matalaenergiatekniikoihin ja pian passiivitaloihin, valaistuksessa energiansäästölamppuihin ja ledivaloihin sekä ajoneuvoissa energiapiheimpiin vaihtoehtoihin säästää samalla sekä päästöjä että rahaa. Toisaalta liikenteen biopolttoaineilla päästövähennysten hinta voi nousta useisiin kymmeniin tai jopa satoihin euroihin tonnilta.

Tähän asti politiikka on harhaisesti fiksoitunut kysymykseen siitä, millä tavoilla energiaa pitäisi tuottaa – ei olennaisimpaan eli siihen, tarvitaanko energiaa jatkuvasti enemmän. Järkevä ilmastopolitiikka asettaa energiatehokkuuden parantamisen kärkitavoitteeksi.

Myös ohjauskeinoissa on isoja kustannuseroja. Edullisimmat ohjauskeinot ovat tyypillisesti katalyyttisiä, markkinoita synnyttäviä. Kalleimpia taas ovat perinteiset volyymituet, joilla päästövähennyksiä yritetään synnyttää suoraan lappamalla julkista rahaa.

Huomattavan paljon voidaan säästää valitsemalla älykkäitä, markkinaehtoisia ja joustavia ohjauskeinoja. Tällaisia voivat olla esimerkiksi veroporrastukset, uusien tekniikoiden kilpailutus, julkisten hankintojen valjastaminen ja fiksusti suunnitellut syöttötariffit.

Kestävän teknologian mahdollisuuksiin tartuttava
Jokainen perinteisessä prosessiteollisuudessa menetetty työpaikka ja vientieuro on toki Suomelle tappio. Kansantalouden kannalta olennaista on kuitenkin nettosaldo: onnistutaanko menetysten tilalle luomaan saman verran tai enemmän uusia tuloja ja työpaikkoja.

Ilmastonsuojelu voi vauhdittaa talouden luovaa tuhoa. Niin kuin luovassa tuhossa yleensä, nytkin uhkan lisäksi avautuu mahdollisuuksia. Eilisen työpaikoilla on perinteisesti ollut enemmän ystäviä, mutta jonkun pitää uskaltaa puhua myös huomisen työpaikkojen puolesta.

Suomen kannalta huikeita mahdollisuuksia piilee kestävän teknologian maailmanmarkkinoissa. Viime vuonna uusiutuvan energian kapasiteettiin investoitiin maailmalla arviolta 71 miljardia dollaria. Tuulivoimakapasiteetti on kasvanut koko 2000-luvun noin 25 % vuodessa, verkkoon kytketty aurinkosähkö vielä sitäkin enemmän. Pienenkin siivun saaminen näistä valtavista ja nopeasti kasvavista markkinoista voi tuottaa Suomelle merkittäviä hyötyjä.

Kaiken tämän jälkeen voi olla vielä syytä harkita erityisiä kompensoivia toimia joidenkin teollisuuden alojen kustannusten nousun hillitsemiseksi. Tällaisia toimia voisivat olla esimerkiksi julkiset lisäsatsaukset tutkimukseen ja kehitykseen, teollisuuden ympäristöinvestointien poistojen suotuisampi kohtelu tai teollisuuden sähköveron poisto.

Fiksulla politiikalla päästövähennysten uhka kilpailukyvylle voidaan minimoida. Lopuksi on kuitenkin hyvä muistuttaa perusasiasta: ilman ilmastonsuojelua ei voi pitkällä aikavälillä olla myöskään vireää taloutta ja elinkeinoelämää.

Sekä runsaasti huomiota herättänyt Sternin raportti että monet sen jälkeen tulleet selvitykset osoittavat, että suurin uhka taloudelle ja elinkeinoelämälle on se, ettei tehdä mitään. Rajoittamaton ilmastonmuutos voisi suistaa maailman pahimpaan talouslamaan sitten maailmansotien.

Siksi ilmastonsuojelu on lähtökohtaisesti myös elinkeinoelämän ja meidän kaikkien hyvinvoinnin pitkän aikavälin edun mukaista.

Viitteet
Viitteet
Tilastokeskus 2008: Työvoimatutkimus 2007, Työlliset toimialoittain 2007.
Tullihallitus 2008: Tavaroiden ulkomaankauppa, joulukuu 2007 (kumulat.).
Barker et al.: Technical Summary. Teoksessa Climate Change 2007: Mitigation. Contribution of Working Group III to the Fourth Assessment Report of the Intergovernmental Panel on Climate Change. Cambridge University Press 2007, s. 80–81.
Christopher L. Weber, Glen P. Peters, Dabo Guan & Klaus Hubacek: The contribution of Chinese exports to climate change. Energy Policy, Volume 36, Issue 9, September 2008.
T. Wiedmann, R. Wood, M. Lenzen, J. Minx, D. Guan & J. Barrett: Development of an Embedded Carbon Indicator. Producing a Time Series of Input-Output Tables and Embedded Carbon Dioxide Emissions for the UK by Using a MRIO Data Optimisation System. Report to the UK Department for Environment, Food and Rural Affairs by Stockholm Environment Institute at the University of York and Centre for Integrated Sustainability Analysis at the University of Sydney, June 2008. Defra, London, UK, s. 20.
Johannes Urpelainen: Päästörajoitusten ilmastohyödyt rajoitusten ulkopuolisissa maissa. Selvitys Vanhasen II hallituksen tulevaisuusselontekoa varten. Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 17/2008. Helsinki 2008.
International Energy Agency: Energy Technology Perspectives 2008, s. 81.
Peter Lund: Effectiveness of policy measures in transforming the energy system. Energy Policy, Volume 35, Issue 1, January 2007.
Sanna Ahvenharju, Mikko Syrjänen, Jussi Nikula, Juha Vanhanen, Raisa Valli & Liisa Nyrölä: Tehokas ilmastopolitiikka. Selvitys Vanhasen II hallituksen tulevaisuusselontekoa varten. Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 18/2008. Helsinki 2008.
Renewables 2007. Global Status Report. Renewable Energy Policy Network for the 21st Century. 2008.
Nicholas Herbert Stern: The Economics of Climate Change: The Stern Review. The Economics of Climate Change. Cambridge University Press 2007.

Facebook-kommentit

comments

Powered by Facebook Comments

Kommentoi

Kommentit moderoidaan spammin välttämiseksi. Asiattomia kommentteja ei julkaista, ja laittomat viestit ilmoitetaan poliisille.