Huumepolitiikan eri vaihtoehtojen vaikutuksia huumeiden kokonaiskulutukseen ja haittoihin on pystyttävä analysoimaan maltillisesti ja järkiperäisesti.
Kaikkiin päihteisiin liittyy riskejä ja haittoja, eikä kannabis ole poikkeus säännöstä. Esimerkiksi joidenkin tutkimusten mukaan kannabiksen pitkäaikaiskäyttö voi altistaa masennuksen ja skitsofrenian kaltaisille mielenterveysongelmille (1). Se myös saattaa aiheuttaa riippuvuutta joillekin käyttäjille (2).
Suomen tuhoisin huume on kuitenkin alkoholi. Alkoholi tappaa vuosittain 2 500 ihmistä (3), ja se on osallisena noin 70 %:ssa henki- ja muissa väkivaltarikostapauksista (4). Kansamme suosikkihuume niittää satoa niin maksakirrooseina, tapaturmina, rattijuoppoutena, lähisuhdeväkivaltana, aivovaurioina kuin riippuvuutenakin (5). Tämä on hyvä muistaa aina, kun puhutaan huumeista.
Nykyinen käyttäjien rankaisuun ja kontrolliin perustuva huumepolitiikka ei ole todistetusti onnistunut vähentämään huumeiden käyttöä tai siitä aiheutuvia haittoja. On tärkeää, että asenteet pysyvät huumekielteisinä, mutta samalla ymmärretään, että huumeriippuvaiset ovat ihmisiä, eivät petoja. Huumeiden vastustaminen ei tarkoita huumeiden käyttäjien vastustamista.
Koska on aina ollut ja tulee aina olemaan ihmisiä, jotka haluavat sumentaa päänsä, huumepolitiikan pitää olla humaania. Huumepolitiikan painopistettä tulee siirtää huumeiden käyttäjien stigmatisoinnista ja rangaistuksista hoitoon. Ennaltaehkäisyn, asiallisen neuvonnan, vieroituksen, korvaushoitojen, neulojen vaihdon ja matalan kynnyksen psykologisen ja sosiaalisen tuen on oltava etusijalla.
Nykyisen huumepolitiikan keskeinen ongelma on se, että huumeriippuvaisten hoitojärjestelmä ei toimi. Erityisesti lääkkeellisestä korvaushoidosta on puutetta, ja esimerkiksi Tampereella hoitoon on vuoden jono. Jokaiselle huumeongelmaiselle on taattava pääsy hoitoon.
En ole vakuuttunut siitä, että kannabiksen käyttäjien rankaiseminen on paras mahdollinen tapa vähentää huumeiden käytön haittoja. Poliisin ei kannata käyttää niukkoja voimavarojaan kannabiksen käyttäjien ja kotikasvattajien vahtimiseen, minkä on poliisi itsekin todennut. Huumekauppaan liittyvään järjestäytyneeseen rikollisuuteen sen sijaan on puututtava ankarasti.
Suhtautumista kannabikseen on syytä arvioida uudelleen. Kannabiksen käyttöön liittyvät terveydelliset ja sosiaaliset riskit ja haitat tulisi suhteuttaa muiden huumeiden, kuten alkoholin ja tupakan, vastaaviin. Ensiaskel olisi se, että kannabiksen käytöstä ja pienimuotoisesta hallussapidosta ei rangaistaisi, mutta aine säilyisi edelleen laittomana. Tätä kutsutaan depenalisoinniksi.
Huumepolitiikka ei kuitenkaan sijoitu asialistallani korkealle – ei siksi, etteikö se olisi tärkeää, vaan siksi, että asiantuntemukseni on toisaalla. Olen tehnyt töitä ilmastopolitiikan parissa seitsemisen viime vuotta. Politiikkani painopisteet ovatkin ilmasto- ja siihen liittyen energia- ja liikennepolitiikassa, globalisaation hallinnassa, verotuksessa sekä tasa-arvossa. En aio olla aloitteellinen huumepoliittisissa kysymyksissä, mutta osallistun tarvittaessa niistä käytävään keskusteluun.
Jokainen, joka kritisoi nykyistä pamppulinjaa, ei ole ”huumemyönteinen”. Vastustan kaikkia huumeita, myös alkoholia. Harras toiveeni on, ettei kukaan käyttäisi mitään huumeita. Valitettavasti en pysty mahtikäskylläni lopettamaan huumeiden käyttöä tästä maailmasta; jos voisin, sen kyllä tekisin.
Ainoa varma tapa välttää riippuvuus on olla kokeilematta. Itse en käytä enkä ole koskaan käyttänyt mitään päihteitä tai huumeita, laillisia tai laittomia – en alkoholia*, en tupakkaa, en kannabistuotteita.
Vahvimmat käyttämäni aineet ovat musta tee, kaakao ja cola-juomat, jotka sisältävät keskushermostoa stimuloivaa kofeiinia. Niidenkin käytössä pyrin kohtuuteen.
Olen absolutisti (streittari) ja valintaani erittäin tyytyväinen. Toivon, että voin omalla esimerkilläni kannustaa ihmisiä päihteettömään elämään.
* Olen juonut kokeeksi yhden siiderin ja vahingossa puolikkaan lonkeron.
Vihreiden päihdepoliittinen ohjelma
Lähteet
(1) Andreasson et al, 1987; Schneier and Siris, 1987; Thornicroft, 1990
(2) American Psychiatric Association, 1994:215, Jones, 1984; Roffman et al,
1988; Weller et al, 1984
(3) Pekka Olkkonen, Alko, 2000
(4) “Alkoholi ja rikollisuus Suomessa”, Reino Sirén, oikeuspoliittinen tutkimuslaitos
(5) Kansanterveyslaitos, www.ktl.fi