Viime aikoina on keskusteltu paljon siitä, rajoittaako julkisen talouden tasapainottaminen kohtalokkaalla tavalla ekologisen kestävyyskriisin ratkaisemista. Erityisesti huolena on ollut, että valtio ei pystyisi investoimaan riittävästi kestävyysmurrokseen.
Varoitan heti alkuun, että kysymys on monitahoinen ja -mutkainenkin. Siksi en sitä toki yhdessä blogitekstissä pysty ratkaisemaan. Julkisten investointien tarvetta on tarkasteltu lukuisissa selvityksissä, joihin kannattaakin tutustua kokonaisemman kuvan saamiseksi. Yritän kuitenkin tuoda keskusteluun muutamia näkökulmia.
Tarkastellaan käytännön esimerkkiä: autoilun päästöjen vähentämistä. Mahdollisia keinoja on monia – mainitsen niistä yksinkertaisuuden vuoksi kolme.
Ensinnäkin valtio voi myöntää tukia sähköautojen hankintaan. Toiseksi valtio voi velvoittaa lisäämään uusiutuvien polttoaineiden osuutta. Kolmanneksi valtio voi korottaa fossiilisten polttoaineiden veroa.
Kaikki kolme keinoa siis vähentävät autoilun päästöjä. Niiden vaikutukset valtiontalouden kannalta ovat kuitenkin hyvin erilaisia.
Sähköautojen hankintatuet aiheuttavat valtiolle menoja. Uusiutuvien polttoaineiden jakeluvelvoite puolestaan ei maksa valtiolle mitään. Polttoaineverojen korotus päinvastoin jopa lisää valtion tuloja.
Tämä on toki karkeistus. Jakeluvelvoitteen nostokin maksaa valtiolle epäsuorasti, koska se vähentää tuloja fossiilisten polttoaineiden veroista. Sähköautotuen nettohinta valtiolle on puolestaan tuen suoraa kustannusta pienempi, koska osa kuluista palaa valtion kassaan lisääntyneinä alv-tuloina.
Perusviesti kuitenkin pysyy. Päästöjä voi vähentää ja ilmastokriisiä ratkaista tavoilla, joiden vaikutukset valtiontalouteen ovat hyvin erilaisia, jopa vastakkaisia.
Vastaväitteitä ei ole toki vaikea keksiä. Jos vaikka autoilun päästöjä vähennetään tukien sijaan veroja korottamalla, lisää se omasta autosta riippuvaisten ihmisten kustannuksia. Se voi olla tukalaa monille pienituloisille ja syrjässä asuville.
Voi myös kysyä, mitä edellytyksiä demokratiassa on saada enemmistön tuki toimille, jotka rokottavat ihmisiä ja yrityksiä. Kyselyt osoittavat, että arjessa näkyvät veronkorotukset ovat kansalaisten keskuudessa varsin epäsuosittuja.
Verotuottoja voidaan kuitenkin ohjata kohdennettuna hyvityksenä pienituloisille. Jo viidennes riittäisi korvaamaan kustannusnousun haavoittuvimmassa asemassa oleville, ja silti tuotoista neljä viidennestä jäisi yhä vahvistamaan valtiontaloutta.
Ei ole myöskään niin, että vaikkapa polttoaineveron korotukset olisivat epäsuosiossaan yksin. Pääsääntöisesti kaikkia menojen leikkauksia ja verojen korotuksia vastustaa joku – ja usein moni.
Tarkastellaan vielä toista esimerkkiä: teknisiä nieluja. Hiilensidontaan teknisin keinoin voidaan ohjata esimerkiksi käänteisellä huutokaupalla, investointituilla tai verokannustimella. Eroistaan huolimatta keinoja yhdistää se, että kaikki ne aiheuttavat valtiolle kustannuksia.
Hiilensidontaan voi kuitenkin ohjata myös velvoitteilla. Esimerkiksi hallitusohjelmankin kirjaus takarajasta hiilen päästämiselle ilmakehään teollisista pistelähteistä johtaisi todennäköisesti merkittävään määrään teknisiä nieluja – vailla suoria kustannuksia valtiolle.
Luontotoimien suhteen tilanne on vähän toisenlainen. Luontokadon pysäyttämisen kannalta ratkaisevaa on suojella riittävän suuri osa maista ja vesistä. Suomen kaltaisessa demokratiassa suojeltavia alueita ei kuitenkaan voida – eikä haluta – pakkolunastaa yksityisiltä omistajilta ilman korvausta. Tarvitaan siis julkista rahaa.
Silti luontotoimiakin voidaan tehdä enemmän tai vähemmän julkista rahoitusta painottaen. Esimerkiksi maankäytön muutosmaksu kannustaisi vähentämään metsäkatoa ja tuottaisi samalla valtiolle tuloja. Luonnonarvomarkkinat voisivat lisätä suojelua yksityisin varoin. Ekologisen kompensaation säätäminen velvoittavaksi puolestaan toisi rakennushankkeet yhdeksi suojelutoimien rahoittajaksi. Verovähennysoikeuden laajentaminen ympäristöhankkeisiin taas loisi kannustimen kansalaisille lahjoittaa luonnonsuojeluun.
Julkisen rahan tarve vaihtelee aloittain ja kohteittain. Sähköntuotannon päästöjen vähentämisessä ilman julkisia tukia on pärjätty jo pitkään, sillä miljardien tuulivoimainvestoinnit etenevät täysin markkinaehtoisesti. Toisaalta on liki mahdotonta kuvitella, että esimerkiksi köyhien maiden ilmastorahoitusta, joukkoliikennettä tai ilmaston kuumenemiseen sopeutumista saataisiin toimimaan ilman julkisia varoja.
Huoli ilmasto- ja luontotoimien rahoituksesta on virinnyt viime aikoina keskusteltaessa velkaantumisen rajoittamista koskevasta parlamentaarisesta sovusta. Siksi ajoimme neuvotteluissa ensin pitäytymistä EU:n säännöissä ilman kansallisia lisäkiristyksiä, koska tämä olisi riittänyt velkaantumisen hillitsemiseen.
Kun suuret puolueet sekä hallituksessa että oppositiossa kuitenkin päätyivät toiselle kannalle, neuvottelimme malliin merkittäviä joustoja ja pehmennyksiä. Tämä takaa enemmän mahdollisuuksia satsata myös ilmasto- ja luontotoimiin, vaikka enemmän olisi toki parempi.
Ilmastokriisin ja luontokadon ratkaisemisen pitää edetä niin hyvinä kuin huonoina taloudellisina aikoina. Kun julkiset eurot ovat kortilla, tehtävä on pykälää haastavampi. Luovuttaa ei silti voi.
Oras Tynkkynen