Vihreä Lanka: Uimaripoikien puristuksessa

Miehetkin saavat kärsiä kulttuurimme kehopakkomielteistä

Vihreä Lanka 27.7.01

Kaikki kurveistani on epätodennäköinen bestseller. Liken ja Maan ystävien julkaisemassa teoksessa tavalliset naiset kertovat omin sanoin, miten he kokevat oman kehonsa. Tarinoita säestävät rosoiset polaroidkuvat, jotka tarjoavat kiertoajelun naisen vartaloon nilkoista niskaan. Kliseisen somien mallityttöjen sijaan kirja esittelee tavallisen kauniita naisia ryppyineen, eriparisine rintoineen ja makkaroineen.

Teos on taatusti tullut tarpeeseen. Toivottavasti se antaa lohtua naisille, jotka eivät voi tai halua taipua aikamme anorektiseen kauneusihanteeseen. Mutta kuka lohduttaisi oman kehonsa kanssa kamppailevia miehiä?

* * *

Lähes pakkomielteistä kehon tarkkailemista ja vertailemista viestinten tarjoamiin epärealistisiin malleihin on totuttu pitämään naisten riesana. Tällä on ilmeinen historiallinen taustansa.

Naiset ovat olleet länsimaisen kulttuurin suurennuslasin alla, ja heidän ulkonäöltään on vaadittu enemmän. Mies on voinut olla lihava, naiselle se on ollut liki synti. Konventionaalisista komeusihanteista poikkeavan näköinen mies on voinut olla arvostettu, ”rumaa” naista on päivitelty – vähintään kasvon piirteet on ollut suotavaa piilottaa tuhdilla pakkelikerroksella.

* * *

Ajat kuitenkin muuttuvat. Naiset – ja tietysti miehetkin – uskaltavat vaatia miehen ulkonäöltä aiempaa enemmän. Siinä missä Cosmopolitan tarjoaa kätevän viiden minuutin meikin ja raportoi uusimmat dieetit, Men’s Health antaa vinkkejä, joilla miehet saavat pyykkilautavatsan ja muhkeat hauikset – ja vain 20 minuutissa päivässä!

Vähä vähältä olemme onnistuneet häivyttämään sukupuoleen, rotuun, vammaisuuteen ja seksuaaliseen suuntautumiseen liittyviä ennakkoluuloja. Samalla olemme luoneet kuitenkin kehokultin, joka lokeroi ja alistaa ihmisiä yhtä lailla kuin rasismi ja sovinismikin.

Yhä useampi mies joutuu kysymään itseltään peilin edessä: Minä en näytä Göran Porvalilta. Kelpaanko silti jollekulle? Edes itselleni?

* * *

Olen teini-iästä lähtien ollut kovin tietoinen omasta vajaavaisuudestani. Voisin laatia pitkän listan ulkonäköni puutteista. Kaikesta kriittisyydestä ja tiedostavuudesta huolimatta olen itsekin osittain länsimaisen kehokulttuurin vanki.

Jostain syystä minua on kuitenkin siunattu harvinaisen vakaalla mielenlaadulla. Olen ajatellut, että tuskin komistun ainakaan murehtimalla, joten on parempi vain oppia elämään itsensä kanssa. Olen myös hivenen omahyväisesti pohtinut, että kenties voin kompensoida ulkonäköni vaillinaisuutta joillakin muilla avuilla.

Kaikki tämä on tietysti kauhean fiksua ja toimivaa, kunnes joku vetää maton alta. Kunnes rakas ihminen sanoo sen, mitä ei ole tohtinut sanoa aiemmin: että en riitä. Ainakaan verrattuna Dressmannin televisiomainoksessa paita auki juoksevaan uimarivartaloiseen mallipoikaan.

* * *

Äkäisten nuorten naisten äänitorvi Alanis Morisette laulaa ”you cry, you learn”. Kaikista kokemuksista – kipeistäkin – oppii. Toivon mukaan samalla kasvaa ihmisenä.

Siis jos ei sorru ahmimaan kilokaupalla suklaajäätelöä ja oksentamaan sitä salaa. Jos ei pumppaa vartaloaan täyteen hormoneja isompien lihasten toivossa. Jos ei näännytä itseään lenkkipolulle, jonka toisessa päässä siintää David Beckhamin vartalo.

Jos jaksaa olla vahva.

Oras Tynkkynen

Facebook-kommentit

comments

Powered by Facebook Comments

Share on twitter
Share on facebook
Share on linkedin