Isovanhemmistani viimeinen kuoli joitakin vuosia sitten. Mietin, voisinko alkaa auttaa muita ikäihmisiä.
Alkuun minulla oli epäilyksiä. Mitä jos en osaa käsitellä rollaattoria oikein? Mitä jos ei riitä yhteistä juteltavaa?
Sitten mietin vaihtoehtoa. Suurempi riski on se, että ikäihmiset jäävät yksin kotiin, vaille apua.
Siksi ilmoittauduin tamperelaisen Mummon Kammarin vapaaehtoiseksi. Käyn silloin tällöin ikäihmisten luona rupattelemassa ja auttamassa asioinnissa.
Ikäihmiset ovat pohjimmiltaan samanlaisia kuin me muutkin: siis kaikki erilaisia. Jotkut ovat puheliaita, jotkut muut hiljaisia; osa yksinäisiä, osalla laaja suhteiden verkosto.
Vapaaehtoisena pärjää pitkälle sillä, että on läsnä. Kysyy, miten voi auttaa, ja tekee parhaansa. Enempää ei kai voi odottaa.
Välillä kyllä pelotti. Kun työnsin pimeällä vanhempaa herraa pyörätuolissa lumista mäkeä ylös, vatsassa oli möykky. Mitä jos horjahdan, mitä jos pyörätuoli kaatuu? Puristin tuolin kahvoja rystyset valkoisina.
Minulla oli omasta mielestäni aika realistiset odotukset sen suhteen, kuinka paljon voisin olla avuksi. Itselläni ei ole hoitoalan koulutusta eikä työkokemusta, en ole käytännöllisissä asioissa erityisen kätevä ja olen luonteeltani vetäytyvä.
Suurin hyöty voisi ehkä ollakin itselleni. Kohtaamisten avulla ymmärtäisin paremmin ikäihmisten arkea ja pystyisin ottamaan sen huomioon päätöksissä eduskunnassa ja kaupunginvaltuustossa.
Siksi yllätyin joistakin kohtaamisista. Yksi rouva kutsui minua enkeliksi. En ollut tehnyt mitään ihmeellistä: autoin rollaattorin kanssa kauppaan, juttelin niitä näitä, vein kassillisen lasipurnukoita kierrätykseen.
Kun olin poistumassa toisen rouvan luota, hän sanoi: tämä oli elämäni paras päivä. Toteamus järkytti.
Olimme vain käyneet kaupassa ja torilla kävelyllä. Sen ei pitäisi olla kenellekään elämän paras päivä.
Vaikka lausahduksessa olisi aimo annos kohteliaisuutta tai liioittelua, kertoi se silti yhden olennaisen asian: kohtaaminen on merkityksellistä. Ihmisen rinnalla olemisesta on apua.
Jos kaltaiseni henkilö pärjää jotenkuten ikäihmisten apuna, siitä suoriutuvat varmasti useimmat muutkin. Jos voit käyttää pari tuntia kuukaudessa toisten ihmisten auttamiseen, se kannattaa tehdä.
Voit olla apua tarvitsevalle enkeli.
Oras Tynkkynen
2 Responses
Olen hiljainen ja vähäppuheinenn, nutta seurassani on pieni valkoinen Ilona-koira vapaaehtoistyössä ja se hoitaa oman osansa niin hyvin että en ehdi murehtia itseäni, muutenkin ulkoillessamme Ilona tervehtii kaikki vanhukset eikä minulla eläkeläisenä ole mihinkään kiire, aina jonkun sanan ehtii vaihtamaan.
Hei, olen pitkään harkinnut omalla paikkakunnallani vapaaehtoistyötä vanhuksille, jotka tarvitsevat kuulijaa ja lähelläolijaa. Olen alan koulutuksen saanut ja työssäoleva. Oma iäkäs äitini asuu naapuripaikkakunnalla, ja käyn n. kerran viikossa hänen luonaan. Viimeksi tänään meillä oli hauskaa. Lauloimme yhdessä ja söimme yhteisen lounaan hänen luonaan. Jäi taas hyvä mieli. Pienenkin ajan antaminen läsnäolevana antaa paljon molemmille.