Alkuvuodesta politiikan toimittajat herkuttelivat Vihreiden kurittomuudella. Puolue kehtasi olla muiden hallitusryhmien kanssa eri mieltä! Aamulehti repäisi näyttävän otsikon: ”Vihreät joutuu isojen porvarien puhutteluun irtiottojensa takia”.

Poliittinen muisti on lyhyt, eikä journalistinen muisti taida olla paljon pitempi. Vain yhdeksän kuukautta aiemmin saman lehden pääkirjoituksessa ihmeteltiin, miten Vihreät on jäänyt näkymättömäksi ja muiden hallituspuolueiden varjoon. ”Puolueen johto on valmis myymään aatteensa, kunhan saa istua vallassa”, lehdessä arveltiin.

Onko Vihreät siis hallituksessa harmiton sylikoira vai räksyttävä rakki?

Vaikuttaminen on taitolaji. Toisaalta pitää olla yhteistyökykyinen ja valmis kompromisseihin, jotta voi saada tavoitteitaan neuvotteluissa läpi. Toisaalta pitää uskaltaa olla välillä eri mieltä ja sanoa ääneen, jotta ihmiset eivät unohda, minkä takia Vihreät on olemassa.

Tästä seuraa se, että välillä haukutaan riidan haastamisesta ja välillä selkärangattomuudesta. Ja välillä, niin tuntuu, molemmista yhtä aikaa.

Vihreiden hallitustaipaleen käsittely julkisuudessa tuo mieleen tarinat kultaiselta 80-luvulta. Silloin kommunistit syyttivät ihmisoikeuksia puolustavaa Amnesty Internationalia imperialistien kätyriksi ja porvarit taas sosialistisen diktatuurin myötäilijäksi. Kun haukutaan molemmilta laidoilta, saattaa itse asiassa olla juuri oikeassa paikassa.

Vihreiden toiminnan seuraaminen suurennuslasin kanssa kertoo siitä, että meiltä odotetaan paljon. Sehän on vain hyvä. Niin mekin odotamme.

Suhteellisuudentaju on silti hyvä säilyttää. Vihreillä on kaksi ministeriä 20:stä ja 14 kansanedustajaa 200:sta.

Me tulimme politiikkaan muuttamaan maailmaa, mutta kaikkea ei tehdä hetkessä. Välillä voi joutua tyytymään siihen, että päätökset ovat vähän vihreämpiä. Sekään ei ole ihan huono saavutus.