Kööpenhaminan ilmastokokouksen harvoja valopilkkuja olivat lupaukset tuesta kehitysmaiden ilmastotyölle. EU ilmoitti voivansa satsata alkuun yhteensä 2,4 miljardia euroa vuodessa. Suomi tarjosi tästä vajaat 40 miljoonaa.
Ilmastotyön tukeminen köyhissä maissa on sekä reilua että järkevää. Reilua se on siksi, että teollisuusmaat ovat aiheuttaneet valtaosan tähänastisesta lämpenemisestä, mutta ilmastonmuutoksen haitoista kärsivät eniten maailman köyhimmät.
Järkevää se on siksi, että päästöjen vähentäminen nousevissa talouksissa on kustannustehokasta. Tukemalla päästöjen rajoittamista kehitysmaissa voidaan leikata ilmastonsuojelun kustannuksia ja siten säästää rahaa.
Rikkaiden maiden kirstunvartijat ovat kuitenkin keksineet ovelia tapoja luistaa velvoitteista. Osa pyrkii kattamaan lupauksensa kierrättämällä varoja ilmastohankkeisiin kehitysyhteistyöstä.
Tällöin maailman köyhät eivät saisi euroakaan lisää. Päästöjen vähentämistä ja ilmastonmuutokseen sopeutumista rahoitettaisiin niistämällä tyttöjen kouluttamisen, terveyskeskusten rakentamisen ja lasten rokottamisen kaltaisesta työstä.
Tämä olisi kaikkea muuta kuin reilua. Ilmastovelvoitteiden maksajiksi ei saa laittaa maailman heikoimpia.
Ilmastotyön rahoituksen pitää tulla kehitysyhteistyöhön käytettyjen eurojen päälle. Kehitysministeri Väyrynen onkin esittänyt lisäbudjettiin 35 miljoonan euron ylimääräistä pottia.
Samalla on oltava tarkkana siinä, mihin ja miten tuki kanavoidaan. Varat on käytettävä tehokkaasti siellä, missä tarve on suurin.
Ilmasto ja kehitys on myös sovitettava yhteen. Ilmastohankkeiden on tuettava inhimillistä kehitystä, ja vastaavasti kehitysyhteistyöstä pitää tehdä päästöneutraalia.
