Syksyn kunnallisvaaleissa valitaan Suomeen noin 10 000 kunnanvaltuutettua. Monelle ajatus omasta ehdokkuudesta vaikuttaa suunnilleen yhtä läheiseltä kuin avaruusmatka tai sinfonian säveltäminen.
Nostan hattua astronauteille ja säveltäjille, mutta kyllä kunnanvaltuutetutkin tekevät tärkeää työtä. Kunnissa päätetään monista ihmisten arjen kannalta tärkeimmistä asioista.
Kunnat vastaavat Suomessa terveyskeskuksista, kouluista ja vanhainkodeista. Kunnat huolehtivat toimeentulotuesta, puistoista ja paloasemista. Kunnissa vaikutetaan myös siihen, kuinka pääsee liikkumaan bussilla, pystyy hoitamaan lapsia kotona tai onnistuu kierrättämään jätteitä.
Tässä vaiheessa moni nyökyttelee päätään: kunnissa todella päätetään tärkeistä asioista. Onneksi jotkut muut hoitavat asiat puolestamme.
Mutta keitä ovat ne jotkut muut? Tuiki tavallisia ihmisiä, jotka ovat todennäköisesti hekin aikoinaan epäröineet ehdokkaaksi lähtemistä.
Moni kainostelee ehdokkuutta, koska ei pidä itseään riittävän osaavana tai kokeneena. Ihan suotta.
Vanhan viisauden mukaan ihmiset ovat tehtäviä ennenkin hoitaneet. Kunnanvaltuustoissa istuu sairaanhoitajia, eläkeläisiä, bussikuskeja, työttömiä, toimitusjohtajia, kuvataiteilijoita ja opiskelijoita. Siis kaikenlaisia naisia ja miehiä eri ikäluokista.
Ei tarvitse olla hallintotieteiden maisteri voidakseen asettua ehdolle. Demokratian kannalta on päinvastoin arvokasta, että valtuustoon saadaan kokemusta erilaisista elämäntilanteista ja eri aloilta.
Jokainen ihminen on jonkin alueen asukas ja kunnan palvelujen asiakas. Jokaisella on kokemuksia omalta opiskelu- tai työpaikalta. Jokainen tuntee myös monia muita ihmisiä, joilla jokaisella on omat elämäntarinansa. Juuri tätä arjen kokemusta kunnallisessa päätöksenteossa tarvitaan.
Toisia arveluttaa ajanmeno. Töissä voi olla kiirettä, pienet lapset vievät joutavan ajan tai valmistuakin pitäisi.
Oman osallistumisen voi kuitenkin sopeuttaa käytettävissä olevan ajan mukaan. Kunnallispolitiikkaa voi halutessaan tehdä vaikka puolipäiväisesti, mutta vähimmillään kyse on muutamasta kokouksesta ja esityslistojen lukemisesta kuukaudessa.
Lähdin itse ensimmäisen kerran ehdolle kunnallisvaaleissa 18-vuotiaana lukiolaisena. Suunnittelin tietokoneella pienen vaalilappusen, jota monistin mustavalkoisena ja jaoin teknobileissä.
Minulla ei ollut komeaa akateemista tutkintoa eikä mittavaa työkokemusta. En ollut toiminut vuosia puolueessa, ja Tampereella olin asunut vasta muutamia vuosia.
Uskoin kuitenkin, että minulla oli muuta annettavaa: kokemusta kansalaistoiminnasta ympäristön ja ihmisoikeuksien puolesta sekä ennen kaikkea palava halu parantaa maailmaa. Ensimmäisellä yrittämällä pääsin vara- ja neljä vuotta myöhemmin varsinaiseksi valtuutetuksi.
Kertaakaan en ole katunut.
