Pyöräily on päästötöntä, terveellistä ja mukavaa. Silti yhä vain harva kulkee päivittäisiä matkojaan Suomessa pyörällä. Miksi ihmeessä?
Syitä on tietysti monia, ja ihmisten olosuhteet vaihtelevat. Iso vastuu on kuitenkin päättäjillä. Jos pyöräteitä ei ole tai niitä ei pidetä kunnossa, on ihmisiä vaikea houkutella neljän renkaan päältä kahdelle.
Osaa esteistä voi onneksi raivata itse kukin valitsemalla oikeanlaisen pyörän. Kuten taittopyörän.
Innokkaimmankin pyöräilijän motivaatiota heikentävät toistuvat pyörävarkaudet. Taittopyörä on helppo kantaa sisään vaikka työpöydän alle tai kotona eteiseen.
Pyörä sopii nykyään liityntäliikenteeseen vähän heikosti, sillä tavallisia pyöriä on usein kallista, hankalaa tai jopa mahdotonta kuljettaa muissa kulkuvälineissä. Taittopyörä kulkee junassa ilmaiseksi käsimatkatavarana ja sujahtaa helposti auton takakonttiin.
Matkustan töiden takia ympäri Suomea, usein myös pienille paikkakunnille huonojen joukkoliikenneyhteyksien päähän. Autottomana minulle taittopyörä on ollut suuri helpotus.
Esimerkiksi kerran polkaisin pyörällä junalle, junalla Lahteen, pyörällä bussipysäkille, bussilla edelleen Lammille ja päätieltä vielä pyörällä Helsingin yliopiston biologiselle asemalle. (Paluumatka menikin sitten pieleen, mutta se ei ollut taittopyörän vaan kartan virheiden ja roudasta toipuvien mutateiden vika.)
Taittopyöräkään ei toki sovi kaikille. Laadukkaat taittopyörät ovat hintavia, ja perusmalli painaa niin paljon, ettei sen kanniskelu onnistu aivan hinteliltä.
Salaisuus onkin hakea kullekin sopiva pyörä. Monille toimii edelleen perinteinen mummonpyörä, toisille taas runsasvaihteinen maastopyörä. Omaan käyttööni taittopyörä on usein kätevä ratkaisu, ja ikäihmisten kannattaa harkita sähköpyörää.
Veikkaan kuitenkin, että lähes jokaiselle löytyy juuri itselle sopiva pyörä.
Oras Tynkkynen
Kirjoittaja on valtioneuvoston ilmastopoliittinen asiantuntija, Vihreiden kansanedustaja ja taittopyöräilijä.
