Aviisi 1/2004 Hiphop on kulkenut pitkän matkan Bronxin ghetoista nurmijärveläiselle yläasteelle. Pikku G:n levyä kuunnellessa voi sanoa, että matka on tainnut olla liian pitkä. Teini-ikäinen listaykkönen puolustaa kotiarestia ja raahaa vanhempansa studioon. Kulttuuriministeri Tanja Karpela hykertelee tyytyväisenä. Mikä masentavinta, latteat riimit ovat saaneet seurakseen geneeriset hittikoneiston hoppitaustat. Kaikki baunssaa ja Älä ole vihainen ovat tosin mukiinmenevää räppipoppia. Tamperelaisen Raimssin levyssä on enemmän nostetta. Esipuberteettisella äänellä räpätyt riimit ovat enemmän herttaisia

Aviisi 16/2003 Unohda kaikki, mitä tiedät house-musiikista. Luomon käsittelyn jäljiltä house poikkeaa paljossa tuosta klubeilta ja soittolistoilta tutusta tanssimusiikista. Berliiniläistynyt Sasu Ripatti on julkaissut eri nimillä niin teknoa kuin kokeellista musiikkiakin, ja seuraavaksi hän uhkaa tarttua hiphoppiin. Luomon toisen albumin ainekset ovat minimalistisesta ja vokaalihousesta tuttuja, mutta kirurgin veitsi muotoilee uusiksi niin vokaalipätkiä kuin pyhää 4/4-biittiäkin. Viipyilevä avausraita hylkää biitin kokonaan. Tuloksena on albumillinen eteeristä ja nyanssoitua housea, jonka huokailevat

Voima 7/2003 Kuinka katu-uskottava voi olla levy, joka on saanut suotuisan arvion – gulp – Cosmopolitanilta? Aika lailla, kun kyseessä on Tomi Niemen esikoisalbumi. Bruce Sterlingin tieteisnovelleista todennäköisesti nimensä saanut Mekhanist sopii nine2fiven käsin poimittuun rosteriin yhtä hyvin kuin vegaanipiirakka George W. Bushin naamaan. Madventure Mekhanisms on eklektisyyttä parhaimmillaan: kiekolla kohtaavat mm. breakbeat, dub ja kasarisyntsapoppi. Hämmentävintä Mekhanistin debyytissä on se, että 20 ja risat Niemi on tehnyt koko levyn

Voima 9/2003 Seren nimi on muuttunut, mutta tasaisen tasokas meno jatkuu. Edes kantorepussa kulkeva jälkikasvu ei hidasta vaimonsa sukunimen ottanutta suomihiphopin sugar daddyä, joka jatkaa albumilla vuodessa. Seren vahvuus on nokkelissa ja kantaa ottavissa riimeissä. Suuri humanisti on pienen ihmisen puolella. Sanoman rinnalla kulkee silti huolettoman hauskanpidon punainen lanka. Maailman ainoa Skillsters on kasannut jälleen Pub Kantiksen yläkertaan viekkaat vinyylilainat ja puhesämplet. Jouset ja torvet soivat, eikä levyn kannessa suotta

Aviisi 9/2003 Valehtelisin, jos väittäisin tietäväni jotain garage-rockista. The Micragirlsin runttauksen energisyys tarttuu silti. Autotallirockin tehotytöt näyttävät ja kuulostavat juuri sellaiselta bändiltä, joka saavuttaa kulttisuosion Japanissa. Kuopiolaisyhtyeen lo fi -soundin tavaramerkkejä ovat lelu-urkujen yksinkertaiset melodiat ja karhea laulu, joka välillä yltyy mielipuoliseksi huutamiseksi. Levy- ja keikkamyyntiä tuskin haittaa se, että naisnelikko on nimensä mukaisesta pienestä koostaan huolimatta näyttävä ilmestys. Tätä vakuuttavat myös yhtyeen www-sivut: ”Urkurin piti opetella soittamaan yhdellä kädellä,

Aviisi 2/2003 Koneklassikoista röyhtäilyyn Kotimaisen avantgarden ja elektronisen musiikin juurille on viime aikoina tehty ahkerasti löytöretkiä. Love Recordsin kokoelma Arktinen hysteria tarjoaa läpileikkauksen ajan antiin – hyvässä ja pahassa. Levyltä löytyy mainioita klassikoita kuten Sähkökvartetin laittamattomasti nimetty Kaukana väijyy ystäviä ja Kekkosistaan tunnettu J.O. Mallanderin 1962. Myös konemusiikin esi-isien elektroniset teokset tekevät yhä vaikutuksen. Toisaalta monista kappaleista tekee mieli todeta ilkeästi, että epäsovinnaisuuden nimissä on 60-luvulla voinut tehdä melkein mitä

Aviisi 14/2002 Hiphoppia, jota ei kannata vihata Sain postia Helsingin työsiirtolasta. Siellä Antti Suniala eli Jus Aname istuu 197 päivän vankeusrangaistusta totaalikieltäytymisestä. Aktivisti-vegaani Jus Aname on kiveksillään ajattelevien uhohiphopparien antiteesi, joka riimittelee jopa omasta selibaatistaan. Antti kirjoittaa, että vankilassa on melko leppoisaa. Surkeat kohtalot -levyn sanoitukset ovat kuitenkin kaikkea muuta. Artisti on niin ankara itseään kohtaan, että kuulijakin on vähällä ahdistua: ”Mä melkein vihaan musiikkiani.” Ja aivan suotta. Surkeat kohtalot

Voima 7/2002 Sali tyhjäksi ja veret korviin Virtalähteen ensiesiintyminen oli nautinnollista seurattavaa. Skinheadin näköinen äänisuunnittelun opiskelija väänteli analogilaitteittensa nupeista rutinaa, joka karkotti enemmistön yleisöstä. Esitys päättyi laitteiden hajoamiseen ja pahoinpitelemiseen. Artisti on eräässä haastattelussa todennut: ”Keikoilla yritän ainakin tyhjentää salin, mutta myös vihamieliset kommentit ovat tervetulleita.” Ehkä siksi hän oli suorastaan vihainen, kun menin kiittämään häntä hienosta keikasta. CD-R:nä julkaistu debyyttialbumi on vähitellen kehittyvää melua ja raastoa. Biiseissä on luonnetta

Voima 9/2001 Puutarhatonttujen marssilauluja Kun Puolan osuvasti nimetyssä Lappulaulussa riimitellään “taidanpa ottaa LSD:tä”, en epäile hetkeäkään laulajan vilpittömyyttä – sen verran happoisissa tunnelmissa tämän jyväskyläläisyhtyeen levy mönkii. Invisible sightseeing on eittämättä mielenkiintoisimpia kotimaisia tuotoksia aikoihin. Levy on eklektinen sekametelisoppa, jonka aineksia on poimittu sienimetsän lisäksi jazzista, ambientista, rockista, kansanmusiikista, teknosta – ja, hetkinen, marssimusiikista? Tietokonepeliäänet ja konerytmit yhtyvät haitariin, kitaraan ja ksylofoniin. Levotonta. Voin kuvitella, että puutarhatonttujen albumilistalla Puola pitää

Voima 4/2001 Olkoon minimalismi kanssasi! Es eli Sami Sänpäkkilä luo koskettavia, jopa lyyrisen kauniita äänimattoja, joissa minimalistiset melodiat ja loopit punoutuvat vinyylilevyjen turvalliseen rahinaan. Ällistyttävintä on kuulla, mihin kaikkeen pystyy pelkillä levysoittimilla, pedaaleilla ja multiefektillä. Kappaleet ovat vahvimmillaan silloin, kun tekijä uskaltaa luottaa yksinkertaisen ideansa voimaan; Les fleurs sont des bonnes auditrices ja päätösraita eivät kaipaa mitään lisää. Sen sijaan Twenty-five twenty-fiven pianokulku hukkuu tarkoituksettomaan rockryminään, ja levyn nimikappale tuntuu