He tekevät sen itse

Kumppani 6/99

Helsingin Arkadianmäellä sijaitsee kookas talo, johon päästäkseen täytyy kivuta monta porrasta. Rakennuksessa työskentelevät kansan vaaleilla valitsemat edustajat – kuka tekee ahkerasti töitä aamuvarhaisesta iltamyöhään, kuka pelaa pasianssia tietokoneella.

Jos eduskunnan käytävillä kävelisi yön hiljaisina hetkinä, voisi todennäköisesti kuulla konemaiselta kalskahtavan äänen sanovan “itsetuho käynnistetty”. Kuin millennium-kellot se laskee kärsivällisesti aikaa siihen, kun eduskunta lakkautetaan tarpeettomana.

Mitä on tapahtunut? Onko joku painanut eduskunnan kellarissa sijaitsevaa kirkkaanpunaista itsetuhonäppäintä? Onko valtakuntamme päättävään elimeen pesiytynyt ulkomaisia terroristeja? Onko asialla IKL, EVR vai maakuntansa itsenäisyyttä ajavien ahvenanmaalaisten militantti ryhmittymä?

Todellisuudessa eduskunnan itsetuhon ovat käynnistäneet kansanedustajat itse. Muodollisesti on ollut kyse äänestyksistä, joissa on päätetty Suomen liittymisestä kansainvälisiin kauppaa liberalisoiviin sopimuksiin. Todellisuudessa kansanedustajat tekevät hiljaista joukkoitsemurhaa hymysuin.

Hyvä esimerkki on Suomen liittyminen Maailman kauppajärjestö WTO:hon. WTO – ei siis suinkaan eduskunta tai hallitus, niin kuin monet voisivat kuvitella – päättää, minkälaista lihaa Suomessa saa syödä, voiko Suomi tukea Karibian köyhiä talonpoikia ja onko suomalaisten mahdollista suojella eläinten oikeuksia tuontirajoituksilla.

Jos kaikki menee talousmiesten suunnitelmien mukaan, saatetaan WTO:lle pian antaa valtuudet päättää myös siitä, mitkä tahot Suomessa tuottavat kirjastopalveluja, kenelle myönnetään taiteilija-apurahoja ja minkälaista terveydenhuoltoa tulevaisuudessa maassamme nautitaan.

WTO siis kaventaa monin tavoin vaaleilla valitun eduskunnan valtaa. Tästä huolimatta kun vuoden 1994 lopulla eduskunnassa käsiteltiin WTO:n perustamissopimusta, vain pieni joukko kansanedustajia vaivautui puhujapönttöön – tokkopa kaikki edes tiesivät, mitä maaginen kirjainyhdistelmä oikein merkitsee.

Kansanedustajien järjenjuoksun seuraaminen käy toisinaan työstä. Rikkaimmat ehdokkaat ovat valmiita käyttämään satoja tuhansia markkoja päästäkseen vaikuttamaan valtakunnan asioihin ja istumaan eduskunnan jakarandapuisille istuimille. Kansanedustajina samaiset henkilöt kuitenkin antavat asiaa kahdesti harkitsematta huomattavan osan vallastaan vapaaehtoisesti pois.

Edustajat myös soimaavat isällisesti kansaa, joka ei suostu vaaliuurnille tarpeeksi sankoin joukoin. Samaan aikaan he kuitenkin mitätöivät vaalien merkitystä vähentämällä omaa poliittista liikkumavaraansa. Miksi kansalaisen kannattaisi äänestää, jos lopputulos on edustajan ideologian väristä riippumatta sama?

Politiikassa on kyse yhteiskunnallisten valintojen tekemisestä. Jos valinnanvaraa ei ole, ei politiikkaakaan tarvita. Francis Fukyamaa mukaillen kohtaamme politiikan lopun; ainoan oikean linjan toteuttaminen voidaan huoletta jättää virkamiehille, jotka kuitenkin tuntevat asiat poliitikkoja paremmin.

Vielä vuosikymmenen alussa en olisi voinut kuvitella puhuvani tarmokkaasti politiikan puolesta. Globalisoinnin jatkuvasti kaventaessa ihmisten elintilaa politiikan puolustamisesta on kuitenkin tullut välttämätöntä. Vasta kun valta on palautettu ihmisille tai heidän valitsemilleen edustajille, voidaan lähteä tekemään tarvittavia syvällisempiä muutoksia.

Talousmiehet onnistuivat kaappaamaan vallan juonittelulla ja harhautuksella. Nyt se on otettava takaisin.

Oras Tynkkynen

Kirjoittaja on tamperelainen kansalaisaktivisti ja tiedotusopin opiskelija.