Matkapäiväkirja Amsterdam-Toronto-Montreal-Kiiruna

Matkankuvia voi katsella kuvasivultani.

Pe 21.7.

Matkavalmistelut sujuivat perinteisissä merkeissä: aloitin monta päivää ennen matkaa, mutta viimeisiä tavaroita pakkasin vielä 20 minuuttia ennen junan lähtöä.

Ystäväni Harri pisti vielä paremmaksi. Hän tuli tuomaan tuliaisia (mm. kuksa ja Helsingin karttaa esittävä kangasnenäliina) montrealilaiselle ystävälleen FX:lle kaksi minuuttia ennen lenttokenttäbussin lähtöä. Oli siis vielä hyvin aikaa täydentää saatekirjettä bussin kylkeä vasten.

Kiitos check in -automaatin, vältyin kentällä sadan metrin jonolta. Lennolla sain kuulla toisella korvalla humalaisten miesten törppöilyä. Suomalainen yhtye voi voittaa euroviisut ja maamme luotsata EU:ta, mutta perinteisen Suomi-kuvan lähettiläät jatkavat vanhaan tapaan.

Amsterdamissa lämpötila oli 28 °C, joten ensitöikseni kentällä vaihdoin kevyempään vaatetukseen. Kiemurtelin vessan kopissa pikkutakista ja kauluspaidasta samaan aikaan, kun R&B-laulussa laulettiin “baby baby baby” niin kuin kai kaikissa R&B-lauluissa.

Nykyään Amsterdamissa asuva ex-kämppäkaverini Sirkka oli luvannut lainata minulle keskustan kupeessa sijaitsevaa asuntoaan, kun hän on itse kesälomalla Suomessa. Kumpikaan vara-avaimen haltijoista ei kuitenkaan ollut tavoitettavissa ennen iltayhtätoista. Aikaa tappaakseni lampsin verkkaisesti kaupungilla.

Amsterdam elää aina, mutta kesähelteillä se tuntui suorastaan pulppuavan. Ihmiset viettivät aikaa kaduilla syöden, koripalloa pelaten, pyöräillen, frisbeetä heittäen, puistossa grillaten.

En enää jaksanut oikein yllättyä, kun ohitseni huristeli – and I shit you not – yli 200 rullaluistelijaa diskon tahtiin. Amsterdamissa sekin tuntuu luontevalta.

Lopulta sain avaimen klo 00:45 yöllä. Köpöttelin vielä pari kilometriä majapaikalleni. Unta ei tarvinnut kauaa houkutella.

La 22.7.

Nukuin kohtuullisen myöhään ja kävin ostamassa aamiaista. Amsterdamilaisessa lähikaupassa on yhtä paljon luomutuotteita kuin suomalaisen tavaratalon ruokaosastolla.

Aamiaisen päälle luin sähköpostia. Kun kyllästyin väliaikaisesti tuhlaamaan elämääni tietokoneen ääressä, hyppäsin pyörän selkään.

Pyöräilin Länsi-Amsterdamin halki Westerparkin kaupunginosasta keskuspuistoon Vondelparkiin. Matkalla vahvistui kuva, jonka olen saanut hollantilaisesta pyöräilykulttuurista aiemmilla kerroilla.

Ihmiset kuljettavat pyörillä toisia aikuisia, koiria, lapsia ja isoja tavaroita. Jotkut ajavat ilman käsiä, toiset kirjoittavat ajaessa tekstiviestiä. Kukaan – ja painotan kukaan – ei käytä kypärää.

Liikennesääntöjä noudatetaan kun jaksetaan. Liikennevaloihin pysähtyy ehkä neljännes pyöräilijöistä, ja pyörällä ajetaan siellä, mikä milloinkin tuntuu kätevältä. Yksi mies ohitti minut yllättäen oikealta.

Lyhyesti sanottuna hollantilaiset pyöräilijät elävät todeksi Liikenneturvan painajaista. Hassuinta kuitenkin on, että se näyttää toimivan.

Ihmiset joustavat liikenteessä ja antavat tilaa. En kertaakaan nähnyt Suomesta tuttuja testosteronikamikazepyöräilijöitä, joiden täytyy ehdottomasti polkea keskustassa 50 km/h. Täällä pyöräily on niin kuin elämä Hollannissa yleensäkin: rentoa, joustavaa, pakotonta.

Pyöräilin aikani Vondelparkissa, kunnes lähdin polkemaan kehätietä kaupungin itäpuolelle. Välillä menin pitämään sadetta Amsterdamin trooppiseen museoon, jossa olin käynyt pari vuotta aikaisemmin. Tällä kertaa ensiluokkaisen erikoisnäyttelyn aiheena oli hindulainen kulttuuri.

Sateen hieman ripsiessä poljin takaisin Westerparkiin. Matkalla söin falafelia ja ostin iltapalaa. Imuroin vähän.

Illalla utrechtilainen kaverini näytti minulle pari pikkubaaria kanaalin varrella. Karpalomehun sijaan tarjolla oli herkullista karhunvatukkamehua.

Su 23.7.

Sunnuntaina en ehtinyt tehdä juuri muuta kuin matkustaa. Aamulla pakkasin romppeeni, tarkistin ovien olevan kiinni ja lähdin pysäkille, josta kaupungin joukkoliikennesivujen mukaan piti päästä rautatieasemalle.

Ei päässyt. Niinpä lähdin harppomaan asemaa kohti ja otin taksin matkalta. Loppujen lopuksi ei tullut edes kiire, ja ehdin istuskella portilla pitkän tovin.

Jostain kumman syystä päädyin koneessa bisnesluokkaan. En valittanut. Matkalla luin Richard Layardin huomiota herättänyttä kirjaa Happiness. Suosittelen.

Toronton lentokenttä ei tehnyt lähtemätöntä vaikutusta. Tullivirkailija oli tyly, tavaroita sai odottaa vielä tunti lennon saapumisen jälkeen eikä kentällä ollut ainuttakaan automaattia, josta olisi saanut Visa-kortilla rahaa.

Köröttelin keskustaan bussilla ja vaihdoin siellä metroon. Elimistöni mukaan oli jo yli yksi yöllä, mutta kello näytti vasta kahdeksaa, joten ystäväni raahasi minut kaveriensa luo grillibileisiin – ja sen jälkeen vielä kahville.

Kun lopulta pääsin nukkumaan, kello oli Suomessa jo kuusi aamulla.

Ma 24.7.

Ehkä aikaeron, ehkä kuumuuden takia nukuin vähän huonosti. Hyvä puoli oli se, että tuli herättyä aikaisin ja lähdettyä kaupungille.

Kävelin ystäväni Samin kanssa pitkät pätkät Villagesta keskustan läpi järven rantaan. Pidän Torontossa siitä, että se näyttää rehellisesti suurkaupungilta. Korkeimmat rakennukset nousevat 300 metriin ja kerroksia on yli 70.

Toisaalta muiden pohjoisamerikkalaisten – ja monien eurooppalaistenkin – kaupunkien tapaan Toronto kärsii loputtomiin jatkuvista esikaupunkimatoista, sprawlista. Sprawl haaskaa arvokasta kaupunkitilaa ja pakottaa ihmiset autoiluun.

Torontossa on myös yllättävän paljon harmaata betonia ja mielikuvituksettomia laatikkorakennuksia. Kaupungista puuttuu Pariisin vanhojen talojen charmi ja Rotterdamin futurististen rakennusten innovatiivisuus.

Suomalaiselle Kanada on melko edullinen maa. Niinpä innostuin ostamaan pinon levyjä ja viisi yksittäispainettua t-paitaa. Pääsen siis kuuntelemaan mm. kanadalaisia Plastikmania ja Peachesiä.

Illalla kävimme vielä syömässä thairuokaa.

Ti 25.7.

Aamu käynnistyi hitaasti. Järjestelin matkatavaroita ja kirjoitin kortteja. Pienen etsimisen jälkeen olin löytänyt 60- ja 70-luvuilla valmistettuja kortteja, jotka olivat vuosikausien ulkoilmassa seisomien ansiosta virttyneet perusteellisesti. Siis tyylikkäitä.

Kaupungilla oli taas kuuma, kun ystäväni vei minut tutustumaan China Towniin. Lukuisille kaupoille oli yhteistä se, että niistä sai mitä tahansa halvalla. Viisi t-paitaa kympillä! Siis puolisentoista euroa paidalta. Vähän epäilen, etteivät paitojen tekijät saaneet kummoistakaan tuntipalkkaa.

Söimme minilounasta siistissä dim sum -ravintolassa. En ole oikein koskaan syttynyt dim sumista, mutta kyllähän se menee muutaman kerran vuodessa. Litsimehu oli hyvää.

Autenttiseen kiinalaiseen ruokakulttuuriin kuuluu yhtä sun toista kiinnostavaa. Ravintolan ikkunassa roikkuvat kokonaiset kanat ja villin hajuiset kuivatut kalat kaupan laarissa eivät herättäneet meikäläisen ruokahalua.

Torontossa on pohjoisamerikkalaiseksi kaupungiksi melko toimiva joukkoliikennejärjestelmä. Metrolinjoja ei ole paljon, mutta niitä täydentävät bussit ja raitiovaunut (street car).

Köröttelimme raitiovaunulla pari pysäkinväliä elokuvateatteriin, jossa näytettiin Teräsmiestä kolmiulotteisena. Salissa oli 20 kaiuttimessa 10 kiloa äänentoistoa eikä tehoissa säästelty, joten laitoin kesken elokuvan tulpat korviin. Leffa ei ollut kummoinen, mutta kolmiulotteisuus näytti hienolta.

Päivän kaupunkikiertueen päätti maailman korkein rakennus, CN Tower. Antenneineen torni kohoaa 550 metriin, mutta halvimmalla (eikä silti erityisen halvalla) lipulla pääsi “vain” 350 metrin korkeuteen.

Se ei haitannut, sillä näkymät olivat upeita silläkin korkeudella. Pilvenpiirtäjät näyttivät komeilta päivänvalossa ja maagisilta pimeällä.

Tornissa oli erikoista myös turvatarkastus: metallinpaljastimien ja läpivalaistuksen sijaan käytettiin paineilmaa. En vieläkään ymmärrä, miten järjestelmä voi toimia käytännössä, sillä ketään ei kiinnostanut nähdä, mitä metalliesineitä minulla oli taskussa.

Ke 26.7.

Viimeisenä yönä Torontossa nukuin liian vähän, sillä jouduin heräämään aikaisin ehtiäkseni aamulla Montrealin-junaan. Ei liene yllätys, että aamiaisen – hummusbagel ja karpalomehu – jälkeen oli vähällä tulla kire.

Junassa tuntui olevan henkilökuntaa ainakin tuplasti niin paljon kuin Suomessa. Ilmanvaihto hujutti kuin viimeistä päivää ja konduktööri harrasti ylipitkiä live-kuulutuksia. Veturinkuljettaja huudatti torvea tämän tästä ilmeisesti varoituksena lukuisissa tasoristeyksissä mahdollisesti vastaan tuleville.

Perillä kävelin rautatieasemalta konferenssikeskukseen rekisteröitymään. Osallistujat saavat kätevän joukkoliikennekortin, jolla pääsee matkustamaan vapaasti mm. Montrealin erikoisuudella,kumipyörillä liikkuvalla metrolla.

Metrolla pääsikin näppärästi suoraan konferenssikeskuksesta hotellini viereen. Olen elämäni ensimmäistä kertaa yötä intialaisessa hotellissa Intian ulkopuolella.

Illalla konferenssin ohjelma alkoi cocktail-vastaanotolla, jossa absolutistina en saanut mitään juotavaa. Suomalaisista törmäsin rullaluistelevaan Setan puheenjohtajaan Juha-Pekka Jokelaan ja tutkija Jukka Lehtoseen. Muuten pyörin illan bostonilais-melbournelais-montrealilaisessa seurassa.

Noin puolitoista tuntia ilmoitetun keston ylittäneellä illallisella kuultiin Montrealin pormestarin ja Quebecin oikeusministerin tervehdykset. Quebec sääti syrjintäkiellon seksuaalisen suuntautumisen perusteella ensimmäisten joukossa maailmassa jo 60-luvulla. Nykyään provinssissa työskennellään aktiivisesti homofobiaa vastaan ja suvaitsevaisuuden puolesta.

Illan pääpuhuja oli YK:n ihmisoikeusedustaja Louise Arbour. Hän muistutti mm. siitä, että homoseksuaalisuus on yhä kiellettyä noin 80 maassa ja seitsemässä maassa siitä voidaan rangaista kuolemalla.

Illallisella kuulimme myös, että tähän ensimmäisen Outgames-urheilutapahtuman yhteydessä järjestettävään seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen (HLBT) oikeuksia käsittelevään konferenssiin on ilmoittautunut peräti 1 500 osanottajaa. Siitä tulee siis kaikkien aikojen suurin HLBT-konferenssi.

Odotan tulevia päiviä kiinnostuneena.

To 27.7.

Aloitin konferenssin työryhmäkimaran entisten Neuvostoliiton maiden tilannetta käsittelevällä tilaisuudella. Valko-Venäjällä diktaattori Lukashenko pitää homoutta länsimaisena myrkkynä ja käyttää sitä populistisesti poliittisena aseena.

Ihmisoikeusjärjestöt joutuvat toimimaan maan alla ja tapaamisia naamioidaan luokkakokouksiksi tai häiksi. Tilaisuudessa puhunut aktivisti voisi Valko-Venäjän lakien mukaan saada kahden vuoden vankilatuomion pelkästään osallistumisesta tähän konferenssiin.

Venäläinen aktivisti kertoi, että Putinin Venäjä on menossa Valko-Venäjän suuntaan. Kansalaisjärjestöjen toimintaa on rajoitettu uudella lailla, ja maassa puhutaan yleisesti “omasta tiestä”, joka poikkeaa länsimaiden ihmisoikeuksia painottavasta mallista.

Toisaalta toinen venäläinen aktivisti kertoi, että kohuttua Moskovan Pridea haluttiin käyttää provokaationa pormestari Luzhkovin presidentinvaaliehdokkuuden hankaloittamiseksi. Ulospäin tilanne näytti yksinkertaisesti siltä, että ihmisten perusoikeuksia poljettiin.

Sushilounaan jälkeen seurasin työryhmää Kanadan tasa-arvoisesta avioliittolaista. Pohjoisamerikkalaisen keskustelun erikoisuus on se, että osa HLBT-aktivisteista vastustaa nais- ja miesparien oikeutta avioliittoon.

Yhden näkökulman voisi tiivistää niin, että avioliitto-oikeus on väärin, koska se ei ratkaise kaikkia maailman ongelmia. Vastustusta perustellaan myös sillä, että se korottaa avioliiton muiden lähisuhdemuotojen yläpuolelle ja kanavoi huomiota muilta HLBT-taisteluilta.

Kanadan avioliittolakia edelsi kaksi muutosta. Ensinnäkinen yleinen perhelainsäädäntö on kehittynyt avoimemmaksi (esim. avoparit), toiseksi samansukupuolisia pareja on alettu verrata heteropareihin (eikä esim. kämppäkavereihin).

Kiinnostavaa kyllä, samansukupuolisten parien yhtäläinen kohtelu on itse asiassa lisännyt niiden verotaakkaa. Suurimpia häviäjiä ovat olleet – kuinka ollakaan – pienituloiset ja naiset.

Iltapäivän pääistunnossa käsiteltiin Afrikan ja Lähi-idän tilannetta. Eteläafrikkalainen puheenjohtaja painotti, että 80 % maailman HLBT-ihmisistä asuu kehitysmaissa. Silti Montrealissakin valtaosa osanottajista tulee vauraista teollisuusmaista.

Libanonilaisen Helem-järjestön edustaja joutui esiintymään videon välityksellä, koska ei voinut poistua maasta Israelin hyökkäyksen takia. Hän puhui vaikeasta navigoinnista lännen uuskolonialismin ja paikallisen uskonnollisen ristitulessa.

Paikalle olivat sen sijaan päässeet kamerunilainen asianajaja, senegalilainen sosiaalityöntekijä ja eteläafrikkalainen lesboaktivisti. He puhuivat mm. homoseksuaalisuuden kriminalisoinnista, aidsista ja terveyspalveluiden saatavuudesta.

Illalla lähdin vielä kaverieni kanssa Villageen syömään thairuokaa. Oli huvittavaa huomata, että melbournelainen professori oli ruokakaksoseni: söimme tismalleen samanlaisen aterian alkuruokaa ja juomaa myöten. Meillä oli muitakin yhtäläisyyksiä kuten lähes kilolleen sama paino ja muinainen joogaharrastus.

Kävimme vielä yksillä baarissa. Sitten alkoi nukuttaa, joten kävelin hotelliin.

Pe 28.7.

Jätin aamun pääistunnon väliin, koska olin yhdeltätoista puhumassa HLBT-poliitikkojen paneelissa. Mukana oli nykyisiä ja entisiä parlamentaarikoita mm. Hollannista, Saksasta ja Itävallasta. Yksi maailman ensimmäisistä avoimista homoparlamentaarikoista, kanadalainen Svend Robinson, oli valittu parlamenttiin, kun olin itse vasta kaksivuotias…

Poikkeuksellisin tarina oli uusiseelantilaisella Georgina Beyerilla. Maori ja entinen seksityöntekijä valittiin ensin konservatiivisen maaseutukunnan pormestariksi, sitten maailman ensimmäiseksi – ja toistaiseksi ainoaksi – transsukupuoliseksi kansanedustajaksi.

Omassa puheenvuorossani toin esiin, että Suomi on vähemmistöjen oikeuksien turvaamisessa vuosia jäljessä muista Pohjoismaista. Siksi ei liene yllättävää, ettei Suomessa ole ollut avoimesti vähemmistöihin kuuluvia korkean tason poliitikkoja.

Omien kokemuksieni kerroin olleen lähes yksinomaan myönteisiä. En ole törmännyt eduskunnassa itseeni kohdistuviin ennakkoluuloihin, ja mediahuomiokin on ollut asiallista.

Lopuksi kerroin suunnitelmista perustaa kansainvälinen HLBT-parlamentaarikkojen verkosto. Europarlamentaarikko Michael Cashmanin ja Kalifornian osavaltion senaattorin Sheila James Kuehlin kanssa ideoimani verkoston tarkoituksena olisi edistää tiedon ja kokemusten vaihtoa sekä luoda poliittista painetta.

Ennestään venyneen tilaisuuden jälkeen jutulle tulijoita oli jonoksi asti, joten myöhästyin lounaalta pahemman kerran. Söin pinaatticalzonea ja juttelin mm. Libanonin tilanteesta, aktivismista ja Kanadan vähemmistöhallituksesta viime kerralla Montrealissa tapaamani ystäväni ystävän FX:n kanssa.

Iltapäivän pääistunnossa aiheena oli Aasia. Panelistit edustivat Intiaa, Kiinaa, Pakistania ja Uutta-Seelantia.

Toisin kuin monissa muissa Aasian maissa, Kiinassa HLBT-ihmisten vaino ei johdu niinkään lainsäädännöstä kuin ihmisten ennakkoluuloista. Esimerkiksi sosiaalinen paine mennä naimisiin on ankara. Kiinalainen professori oli kuitenkin optimistinen sen suhteen, että suhtautuminen vähemmistöihin olisi muuttumassa vähitellen avoimemmaksi.

Villagen pääkadulla Sainte Catherinellä oli illalla taas kuhinaa. Illastimme intialaisessa ravintolassa, jonka tarjoilija kantoi pöydän kadulle varta vasten meitä varten. Ruoassa ei ollut kehumista, mutta ohi käveleviä ihmisiä oli mukava katsella.

Illallisen jälkeen hain kaupunkiin saapuneen torontolaisen ystäväni Samin. Kävimme Outgamesin bileissä, joiden hinta-laatusuhde oli käsittämättömän huono: kalliit liput, puolityhjä sali.

La 29.7.

Konferenssissa viimeiseksi erehdyin valitsemaan Pohjoismaiden tilannetta käsittelevän työryhmän. Ruotsalainen puheenjohtaja höpisi niitä näitä, eikä työryhmästä jäänyt käteen juuri mitään.

Konferenssin odotetuimpiin puhujiin kuului moninkertainen tennismestari Martina Navratilova. Erinomaisessa puheenvuorossaan päätösistunnossa hän kannusti HLBT-ihmisiä tulemaan ulos kaapista. Urheilijatkin kuulemma pärjäävät näin kilpailuissa paremmin.

Kaapissa olemista Navratilova kuvaili rajuin sanoin: “living in secret is like death before dying”. Jos kaikki HLBT-ihmiset tulisivat kerralla ulos, maailma muuttuisi radikaalisti. Suvaitsevaisuudesta hän totesi hyvin, ettei halua tulla suvaituksi vaan hyväksytyksi.

Konferenssin päätteeksi hyväksyttiin Montrealin julistus. Pitkähköön paperiin on kirjattu maailman satoja miljoonia HLBT-ihmisiä koskevat keskeiset haasteet. Julistuksessa mm. esitetään harkittavaksi erillistä YK-sopimusta, joka kieltäisi syrjinnän seksuaalisen suuntautumisen ja sukupuoli-identiteetin perusteella.

Päätösistunto oli hyvin sentimentaalinen, ja puhujat keskeytettiin toistuvasti aplodeilla – usein seisten. Oli vaikea olla liikuttumatta, kun konferenssin toinen puheenjohtaja – viisikymppinen, 20 vuotta hiv:n kanssa elänyt mies – kutsui itkuun purskahtaen osanottajia kannustamaan, kun hän osallistuu juoksukilpailuihin. Monille urheilemisessa on kyse enemmästä kuin mitalien tavoittelemisesta.

Kun konferenssi päättyi, Outgames alkoi. Konferenssin osanottajat saivat marssia olympiastadionille kunkin maan kyltin alla yhdessä urheilijoiden kanssa. Tunsin itseni suomalaisurheilijoiden seurassa varsin epäurheilulliseksi.

Odottelimme stadionin edustalla tuntikausia sitä, että tuhannet osanottajat eri maista saatiin paimennettua oikeisiin riveihin. Onneksi välillä ripsinyt sade meni nopeasti ohi. Suomen joukkuetta johtanut Raijanair-ryhmä taisi olla yksi illan kuvatuimpia.

Odottaminen kannatti, sillä tunnelma oli kerrassaan fantastinen, kun tuhannet osanottajat marssivat stadionille kuuluttajan lukiessa maiden nimiä ja katsojien kannustaessa. Niin, ilmassa oli sitä kuuluisaa suuren urheilujuhlan tuntua.

Avajaisten ohjelma oli komea. Juhlapuheista eniten huomiota herätti konservatiivihallituksen edustajan puhe – tai sen yritys. Puheesta oli nimittäin mahdotonta saada selvää, sillä se peittyi buuauksen, vislauksen ja jalkojen tömistelyn alle.

Pääministeri Harper yrittää kumota maan edistyksellisen avioliittolain, joka myöntää samansukupuolisille pareille oikeuden avioitua. Kanadalaiset ystäväni toivovat hartaasti, että vähemmistöhallitus joko kaatuu tai sen muskelit eivät riitä ajamaan läpi kellon kääntämistä taaksepäin.

Illan esiintyjiin kuuluivat lesboikoni k.d. lang ja yksi It’s raining men -klassikon alkuperäisistä esittäjistä, Martha Wash. Vaikuttavimpia olivat kuitenkin legendaarisen Cirque du Soleil’n huikeat esitykset. Niitä oli vaikea uskoa todeksi, vaikka pääsimme seuraamaan niitä vain muutaman kymmenen metrin päästä.

Karkasimme vähän ennen avajaisten päättymistä välttyäksemme pahimmalta ruuhkalta. Illastimme taas thairavintolassa ja kävimme kääntymässä ulkona.

Su 30.7.

Sunnuntai oli ensimmäinen vapaapäiväni Montrealissa. Niin kuin vapaapäivät yleensä, se käynnistyi hitaasti ja myöhään.

Brunssin jälkeen meidän oli tarkoitus kävellä läheiselle saarelle seuraamaan elektronisen musiikin piknikkiä. Tehtävää hankaloitti se, ettei alue näkynyt keskustaa kuvaavalla kartalla. Kävelimme lähes rantaan, kunnes huomasimme, että mielipuolisen kokoinen silta oli aloittanut nousunsa jo noin kilometri ennen jokea.

Emme enää jaksaneet kävellä sillan juurelle ja uudelleen saarta kohti, joten maleksimme helteessä pikkuhiljaa takaisin hotellille. Siellä keräsimme voimia illan Pride-paraatia varten.

Suomen Pride-kulkueista poiketen maailmalla paraatit ovat enemmän karnevalistisia (ja kaupallisia) ja vähemmän mielenosoitushenkisiä. Mukana on niin rullaluistelijoita, drag-artisteja kuin rekan lavalla soittavia DJ:itä. Kadun varrella kulkuetta seuraavat kymmenet elleivät sadat tuhannet katsojat.

Montrealin Pride poikkeaa useimmista muista kulkueista siinä, että se järjestetään illalla. Pimeys tuo omaa tunnelmaa. Nähtäväksi jää, miten ilman jalustaa otetut kuvat onnistuivat.

Ma 31.7.

Illan juhlan jälkeen aamulla oli taas aika keskittyä asiaan. Kirjoitin kolumnin Eläinmaailmaan ja postikortteja koti-Suomeen.

Minulla on tapana lähettää pitkiltä ulkomaanmatkoilta pari kymmentä korttia sukulaisille ja ystäville ympäri maailmaa. Korttien ja postimerkkien ostamiseen sekä korttien kirjoittamiseen meneekin melkein yksi matkapäivä.

Söin pikaisen sushilounaan, minkä jälkeen lähdimme tutustumaan vanhaan Montrealiin. Eurooppalaisia kaupunkeja kiertäneelle alue ei ollut kummoinenkaan nähtävyys, mutta Torontossa kasvanut ystäväni oli innoissaan.

Hauskempi kokemus oli ajella joen rannalla kahden poljettavalla vehkeellä. Tarjolla olisi ollut myös sähkökäyttöisiä Segway-laitteita, mutta kymmenen dollaria kymmeneltä minuutilta oli vähän liikaa pyydetty.

Illalliselle saimme seuraksi kaksi Marcia: yhden paikallisen ja yhden torontolaistuneen britin. Olin aiemmin kuvitellut, että Sam olisi paha suustaan, mutta hän kalpeni pahemman kerran Marcien rinnalla. Edes ruokailu ei saanut kavereita nostamaan keskustelun tasoa navan yläpuolelle.

Viimeinen ilta Montrealissa päättyi tietysti viihteelle. Sateen takia Sky Clubin maineikas kattoterassi jäi taas näkemättä. Tanssilattialla tuntematon mies nosti minut ylös ja käänsi pystysuunnassa ympäri.

Ti 1.8.

Aamulla survoin epäilyttävästi kasvaneen tavaravuoren laukkuun. Myöhäisen aamiaisen jälkeen Sam lähti pikkubussilla kohti Torontoa ja minä isolla bussilla lentokentälle.

Miljoonakaupungin kokoon nähden linja-autoasema oli häkellyttävän pieni, ja pohjoisamerikkalaiseen tapaan matkalle lähtö oli tehty hankalaksi. Lippuja ei voinut ostaa bussista, jossa kuljettaja istui tyhjän panttina, vaan lipunmyynnistä, jonne oli pitkä jono.

Montrealin lentokenttä oli yllättävän hiljainen, eikä jonottamiseen tuhraantunut kohtuuttomasti aikaa. Lennolla luin kentällä kommunikaattoriin lataamiani suomalaislehtien uutisia ja Happinessiä – sekä kirjoitin tätä tekstiä.

Ke 2.8.

Matkalla takaisin Eurooppaan menetin käytännössä yhden kokonaisen yön aikavyöhykkeiden ylittämisen takia. Seitsemän tunnin lennolla ei voinut nukkua kunnolla, mutta torkuin sentään tovin.

Saavuimme Frankfurtiin myöhässä, joten jouduin juoksemaan ehtiäkseni jatkolennolle. Aamuspurtti Atlantin ylittävän lennon jälkeen teki vähän tiukkaa.

Tukholman-lento meni hujauksessa. Luin Heikki Kuutin kirjaa Tutkittu juttu, sillä yritän saada syksyllä tehtyä opintoihin kuuluvan journalistisen näyttötyön. Siinä tarkastelen Ylen radiouutisille tekemääni juttua firmojen maksamista seksimatkoista.

Lentokone Kiirunaan oli pieni, samoin kuin lentokenttä perillä. Arktisen parlamentaarikkokonferenssin osanottajille oli järjestetty bussikuljetus keskustaan. Matkalla paikallinen opas kertoi, että Kiiruna oli vielä vähän aikaa sitten maailman pinta-alaltaan suurin kaupunki.

Virkistäytymisen, pikalounaan ja rekisteröitymisen jälkeen raahauduin seuraamaan konferenssin avajaistilaisuutta. Kahta joikua ja Ruotsin parlamentin puhemiehen tervetulopuhetta seurasi puolen tusinan puheenvuoron kimara. Lähes kaikissa painotettiin ilmastonmuutoksen merkitystä arktiselle alueelle.

Ero tunteisiin vetoaviin puheisiin Montrealissa oli huomattava. Skandinaavinen tyyli on asiallinen mutta voi niin kuiva.

Yhdentoista aikoihin aamulla Kanadan aikaa kömmin vihdoin nukkumaan. Siinä vaiheessa olin sammua pystyyn eikä puheiden seuraamisesta tullut mitään.

To 3.8.

Aamupäivällä konferenssin aiheena oli kansainvälinen polaarivuosi IPY. Ensi vuonna alkavaan teemavuoteen kuuluu yli 200 hanketta, joihin osallistuu 50 000 ihmistä yli 60 maasta.

IPY ei rajoitu vain perinteiseen luonnontieteeseen, vaan mukana on yhteiskuntatieteitä ja alkuperäiskansojen havaintoja. Tulosten viestimiseen suurelle yleisölle on myös kiinnitetty paljon huomiota.

Seuranneessa keskustelussa haasteeksi nousi IPYn rahoitus yleensä ja alkuperäiskansojen hankkeiden rahoitus erityisesti. On myös kohtuullisen helppoa saada rahoitusta muutaman vuoden hankkeelle, mutta hyvin vaikeaa taata rahoitus jatkuvalle toiminnalle.

Iltapäivällä jatkettiin pohtimalla sitä, pitäisikö arktiselle alueelle laatia vastaavanlainen kansainvälinen ja sitova sopimus kuin Etelänapamantereelle. Nykyään arktiselta alueelta puuttuvat tyystin sitovat säädökset ja yhteistyö pyörii niukasti rahoitetun arktisen neuvoston ympärillä.

Erillistä sopimusta puoltavat monet viime aikojen kehitykset kuten ilmastonmuutoksen akuutti uhka ja kasvava paine hyödyntää arktisen alueen luonnonvaroja. Tämä ei estänyt kanadalaista parlamentaarikkoa vastustamasta sopimusta jyrkästi kansalliseen suvereniteettiin vedoten.

Jos se on päällimmäinen huoli, ei oikein mitään kansainvälistä sopimusta voisi laatia. YK:kin olisi viisainta kiireesti lakkauttaa.

Koska olin Atlantin ylittämisen jäljiltä vielä aika tööt, jätin väliin koskenlaskun ja illallisen laavulla. En halunnut löytää itseäni keskiyöllä keskeltä Kiirunan erämaita ilman mahdollisuutta mennä nukkumaan silloin, kun siltä tuntuu.

Sen sijaan tein puolentoista tunnin kävelylenkin hotellin läheisillä rinteillä. Maisemat muistuttivat aika paljon vastaavia Suomen Lapissa, ja hyttysiäkin oli luomassa kotoista tunnelmaa.

Poluilla oli vain erilaisia väritäpliä ja numeroita, joita ei ollut selitetty sen paremmin maastossa kuin kaupungin opaskartassakaan. Löysin silti takaisin hotellille pienen harhailun jälkeen.

Pe 4.8.

Viimeisen konferenssipäivän aiheena oli pohjoinen merireitti. Ilmastomallien mukaan pohjoisnapa saattaa menettää jääpeitteensä kesäisin ehkä jo vuoteen 2040 mennessä.

Tämä avaisi meriliikenteelle aivan uusia mahdollisuuksia. Pohjoinen merireitti Saksasta Japaniin on melkein puolet lyhyempi kuin kiertämien Suezin kanavan kautta. Toisaalta meriliikenteen lisääntyminen synnyttäisi uusia riskejä ja kasvattaisi painetta hyödyntää alueen luonnonvaroja.

Konferenssin päätteeksi hyväksyttiin julistus, jossa puututtiin mm. luonnonvarojen kestävään käyttöön. tutkimuksen rahoitukseen ja alkuperäiskansojen oikeuksiin. Sain läpi muutoksen, jossa pelkän päästövähennysten jatkamisen lisäksi vaaditaan niiden tiukentamista.

Paluulennoilla mm. nukuin ja luin Adbustersia, loistavaa kulutuskriittistä aikakauslehteä. Blue1 ei taaskaan kyennyt tarjoamaan kasvissyöjälle mitään ruokaa. Kuinka vaikeaa olisi varata jokaiselle lennolle pari juustosämpylää?

Nälkäisenä saavuin yhdelle maailman harvoista merkittävistä kansainvälisistä lentokentistä, josta ei ole junayhteyttä keskustaan. Niinpä köröttelin paikallisbussilla Tikkurilan asemalle, jossa sain odottaa junaa Tampereelle.

Reissu oli kokonaisuutena erinomaisen onnistunut. Silti oli mukava palata kotiin Tampereelle. Ensitöikseni aloin pakata levylaukkua, sillä olin lupautunut soittamaan levyjä ystäväni Kaisan häissä Inkoossa lauantaina.

Facebook-kommentit

comments

Powered by Facebook Comments

Share on twitter
Share on facebook
Share on linkedin