Äitini sai diagnoosin vakavasta sairaudesta marraskuussa. Siitä alkoivat tutkimukset ja hoidot, lääkkeet ja sivuvaikutukset, odottelu ja varovainen toivo, käynnit kotoa sairaalassa ja sairaalan käynnit kotona.
Vuotta myöhemmin marraskuussa äitini siirrettiin saattohoitoon. Hoitovaihtoehdot oli kokeiltu ja tehottomiksi todettu. Jäljellä oli enää valmistautuminen vääjäämättömään.
Marraskuu on suomen kielessä kuoleman kuukausi. Sen alkuosa ”marras” viittaa ilmeisesti joko talvea kohti kuolevaan luontoon tai kuolleiden henkiin.
Minulle vuosi oli vuoden mittainen marraskuu. Ensin kuoleman uhka, sitten siihen varautuminen ja lopulta itse kuolema sävyttivät vuoden jokaista päivää – ja monta yötäkin.
Suru oli osin odotetun raskasta. Osin se oli kuitenkin raskasta myös odottamattomilla tavoilla.
Vuosi osoitti, miten surussa voi olla lukuisia vaiheita. Kun oli surrut yhden vaiheen, edessä oli seuraava ja sitten seuraava – ja taas seuraava. Surua kuori kuin sipulia; itkien ja miettien, kuinka monta kerrosta vielä voi olla jäljellä. (Vastaus: monta.)
Ajoittain välissä oli kevyempiä jaksoja, jolloin hetken aikaa muisti, miltä elämä oli tuntunut ennen. Sitten seurasi sukellus takaisin tuttuun surun syvänteeseen, jonne valoa pinnalta tihkui vain vähän.
Vuosi osoitti myös sen, että surua ei voi surra ennakkoon pois. Vaikka olisi tiennyt, mitä on edessä. Vaikka olisi surrut jo vuoden. Tieto ja tulevan käsittely eivät likimainkaan poistaneet surua.
Äitini lähti lopulta levollisesti nukkuen aamuyöstä, kun silitin hänen pehmeitä hiuksiaan.
Kolme tuntia aiemmin marraskuu oli vaihtunut joulukuuksi.
Oras Tynkkynen
