Z-lehti 5/07

Aina ajoittain kevytmedia pääsee herkuttelemaan lööpeillä jonkin julkisuuden henkilön kaapista ulos tulemisella. Harvemmin pohditaan sitä, mitä kaapissa oleminen oikein tarkoittaa.

Hömppäviestinten tulkinnan mukaan ihminen tuntuu olevan kaapissa, jos hän kuuluu seksuaalivähemmistöön, mutta on kehdannut jättää kertomatta siitä toimittajille. Jotkut tuntuvat olettavan, että julkisuuden henkilöiden pitäisi lähettää homobaareissa käymisestä lehdistötiedote.

Toisaalta jotkut julkkikset eivät itse koe menneensä kaappiin, vaan tulleensa pikemminkin työnnetyiksi sinne. Esimerkiksi Jari Sillanpää on kertonut, että hän puhui homoudesta toimittajille jo tangokuningasaikoinaan. Silloisessa valtakunnassa miehistä kiinnostunut kuningas olisi kai vain sotkenut perinteisten satukirjojen maailmankuvan pahemman kerran.

Kaapissa olemisesta puhuminen antaa helposti ymmärtää, että erityisesti vähemmistöön kuuluvilla olisi yleinen ilmoitusvelvollisuus. Emme silti vaadi heteroitakaan analysoimaan identiteettiään työpaikan kahvipöydässä. Ihmisillä on oikeus pitää yksityiselämänsä – niin, yksityisenä.

Toisinaan kaapissa oleminen voi olla yksipuolista. Jotkut tuttavani uskottelevat edelleen olevansa vanhemmilleen kaapissa. Jos nelikymppinen poika ei ole seurustellut naisen kanssa peruskoulun jälkeen, ei ole ylitsepääsemättömän vaikea arvata, missä joukkueessa jälkikasvu pelaa. Vanhemmat voivat olla vanhoja, mutta he ovat harvoin tyhmiä.

Itse määritelen kaapissa olemisen oman seksuaalisen suuntautumisen tai sukupuoli-identiteetin aktiiviseksi salailemiseksi tai peittelemiseksi. Kaapissa ei siis ole ihminen, joka on valmis kertomaan lesboudestaan tai homoudestaan, mutta kukaan ei koskaan vaivaudu kysymään.

Jos muut vain tyynesti olettavat ihmisen heteroksi, kaappi taitaa olla ihan toisessa asunnossa. Median kannalta on toki seksikkäämpää kirjoittaa otsikkoon “N.N. tuli ulos kaapista!” kuin “vihdoin mekin hoksasimme, että N.N. on homo”.

Kaappi kuuluu käsitteenä heteroseksuaalisuutta ensisijaistavaan kulttuuriin. Aidosti moniarvoisessa ja sallivassa kulttuurissa kaapille ei olisi käyttöä, koska ihmisiä ei automaattisesti oletettaisi heteroseksuaaleiksi.

Tuolloin ihmisen seksuaalinen suuntautuminen ei olisi niin suuri numero. Mitä väliä sillä loppujen lopuksi on, pitääkö vastaan kävelevä ihminen naisista, miehistä, molemmista vai ei kummistakaan? Ellei sitten ajatellut pyytää häntä treffeille.

Minusta paljon kiinnostavampaa ihmisessä on esimerkiksi se, miten hän kohtelee toisia ihmisiä, välittääkö hän ympäristöstä ja onko hän onnellinen. Sellaisten suurten kysymysten rinnalla on aika vähäpätöistä se, sattuuko joku olemaan hetero, homo tai jotain ihan muuta.

Kun tarpeeksi moni on tullut ulos kaapista, suhtautuminen vähemmistöihin toivottavasti normalisoituu. Silloin kaapit voidaan kärrätä kirpputorille.

Oras Tynkkynen

Kirjoittaja on vihreiden tamperelainen kansanedustaja, joka vastasi homoudestaan ensimmäiselle sitä kysyneelle toimittajalle.