Raportit Azerbaidžanin ihmisoikeustilanteesta ovat synkkää luettavaa. Sanan- ja yhdistymisvapautta rajoitetaan. Vaaleja ei pidetä reiluina ja vapaina. Rauhanomaisia mielenosoituksia kielletään ja hajotetaan väkivaltaisesti.

Toisinajattelijoita vangitaan tekaistuin syyttein. Reilun oikeudenkäynnin varaan ei kannata laskea. Kansalaisjärjestöjä kytätään ja vainotaan. Hallitus hallitsee valtaosaa mediasta ja estää pääsyn opposition verkkosivuille. Lehdistönvapautta arvioivassa vertailussa Azerbaidžan on 152. sijalla.

Osa ihmisoikeusraporteista on toimittajien sananvapautta puolustavan Institute for Reporters’ Freedom and Safety -järjestön (IRFS) laatimia. Tapaan järjestöä edustavat Emin Huseynovin ja Gulnara Akhundovan Bakun konferenssikeskuksen aulassa.

Heidän mukaansa maan ihmisoikeustilanne on huonontunut viime vuosina selvästi. Ennen pidätettiin vain hallitusta arvostelevia toimittajia, nykyään myös ihmisoikeusaktivisteja. Öljyrahan avulla hallitus voi ostaa laitteita elektroniseen valvontaan ja palkata kansalaisia vahtivia poliiseja.

Euroopan neuvoston jäsenenä Azerbaidžan on sitoutunut kunnioittamaan kansalaisten perusoikeuksia. Huseynov ja Akhundova korostavat, että ulkopuolinen huomio ja painostus on tärkeää. ”Ihmisoikeusloukkauksilta ei saa sulkea silmiä.”

Azerbaidžan haluaa kuulua länteen ja Eurooppaan. Siksi hallitus kuuntelee siltä suunnalta tulevia huolia – valikoiden ja vaillinaisesti, mutta kuuntelee kuitenkin.

EU onkin useaan otteeseen tuominnut Azerbaidžanin ihmisoikeusloukkaukset. Keväällä Euroopan parlamentti vaati kannanotossaan viranomaisia lopettamaan loukkaukset välittömästi. IGF:ään saapunut digitaalisten sisältöjen ja palveluiden komissaari Neelie Kroes toisti Bakussa viestin: ”sortavia rajoituksia median vapaudelle, missään muodossa, ei voi hyväksyä”.

Pelkät sanat eivät Huseynovin ja Akhundovan mukaan kuitenkaan riitä. EU:n pitää lisätä ihmisoikeuksien sortajat mustalle listalle. Heiltä pitää evätä viisumit ja oikeus harrastaa liiketoimintaa tai ostaa omaisuutta EU:n alueella.

Tapaamisemme päätteeksi kysyn heiltä, miten oikein jaksaa kaikkea tätä. Miten kamppailla sananvapauden puolesta maassa, jossa ihmisoikeuksien puolustajia vainotaan, pidätetään ja pahoinpidellään?

He naurahtavat: ”Tämä on elämäämme. Meillä ei ole vaihtoehtoa.”

Huseynov ja Akhundova muistuttavat kuitenkin, ettei Azerbaidžan ole Turkmenistan tai Iran. Vaikka ihmisoikeusaktivisteilla on hankalaa, he pystyvät toimimaan ainakin jotenkuten.

”Ehkä tilanne on parempi kolmen neljän vuoden päästä.”

Oras Tynkkynen