Minulla tulee kesän korvalla täyteen kaksi kautta Vihreiden varapuheenjohtajana, joten en voi asettua enää ehdolle. Neljän vuoden enimmäisraja saattaa tuntua ankaralta, mutta kannatan sitä lämpimästi. Sääntö takaa sen, että puolue uudistuu jatkuvasti myös henkilöiden tasolla ja että valta kiertää. Toisenlaisiakin esimerkkejä on Suomen puoluekentässä nähty. En ole yleensä ottanut julkisesti kantaa puolueen henkilövalintoihin, koska varapuheenjohtajana minun on pitänyt tehdä yhteistyötä kaikkien valittujen kanssa. Kun nyt jätän paikkani puheenjohtajistossa, rohkenen esittää

Olette kuulleet tämän tarinan lukemattomia kertoja. Ruotsissa ministeri joutui eroamaan suklaapatukan takia. Valmius erota heti on nostettu sivistysvaltion tunnusmerkiksi. Niin kuin parhaat tarinat usein, tämäkään ei vain pidä paikkaansa. Tarinan ministeri on tietysti sosiaalidemokraattien Mona Sahlin, joka toimi 1990-luvun puolivälissä varapääministerinä Ingvar Carlssonin hallituksessa. Se osa pitää paikkansa, että hän joutui eroamaan lopulta vuonna 1995 suuren kohun saattelemana. Eron syy oli kuitenkin aika paljon isompi kuin suklaapatukka. Kohun ollessa kuumimmillaan

—Moikka! —No moi! Ootpa sä ruskettunut! Näytät tosi hyvältä! Millä mä en tarkoita, että olisi mitään vikaa näyttää kalpealta. Jotkut ei edes rusketu kunnolla, ne vaan palaa. —Kiitti! Säkin näytät tosi hyvältä! Oot sä laihtunut? Mulla ei toki oo mitään ylipainoisuutta vastaan. Ei lihavuus tee kenestäkään huonompaa ihmistä. —Niin just. Mitä sä teit kesällä? —Mä olin viikon Etelä-Ranskassa. Oli kiva päästä vähän irti näistä kuvioista. Tietty jos haluaa lomailla Suomessa,

Matkustaja lähtee työmatkalle Jyväskylästä Helsinkiin. Bussissa hän maksaa Jyväskylän liikenteen kortilla, junassa näyttää VR:n matkalippua ja Helsingissä kaivaa taskusta HSL:n kortin metroa varten. Voisikohan tämän hoitaa yksinkertaisemmin? Kyllä voi. Hollannissa on siirrytty valtakunnalliseen joukkoliikenteen matkakorttiin. OV-chipkaart otettiin ensimmäisenä käyttöön Rotterdamin metrossa jo 2005. Koko maassa se on käynyt lähes ainoana lippumuotona viime vuoden lopusta alkaen. Kortin käyttö on yksinkertaista. Matkan aluksi matkustaja leimaa itsensä sisään, lopuksi ulos. Näin toimitaan, vaikka

Pitkäaikainen vihreä vaikuttaja, Osmo ”Ode” Soininvaara, käsittelee uudessa kirjassaan Vihreä politiikka puolueen syntyhistoriaa ja Helsingin kunnallispolitiikkaa. Hän esittelee myös kiinnostavasti – ja ajoittain terävästi – näkemyksiään Vihreiden nykytilasta ja tulevaisuudesta. Uutisoinnissa toistuva teema on ollut Oden toive saada mukaan uudenlaisia ihmisiä. Esimerkiksi Helsingin Sanomat nosti juttunsa kärkeen tarpeen houkutella Vihreisiin insinöörejä. Miltä tilanne puolueessa sitten näyttää? Viime kaudella Vihreiden puheenjohtajana ja toisena ministereistä toimi tekniikan tohtori (TkT) Tarja Cronberg. Eduskuntaryhmässä

Kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arhinmäki (vas.) on ilmoittanut esittävänsä tallennusvälineistä perittävien hyvitysmaksujen laajentamista (esityksen tiedot täältä). Tarkoitus on oikein hyvä: rahoituksen kerääminen luovan työn tekijöille. Siitä olen itsekin valmis maksamaan. Keino onkin sitten sitäkin väärempi. Syitä on monia. Hyvitysmaksun ajatuksena on periä kohtuullista korvausta siitä, että kuluttaja voi laillisesti kopioida omaan käyttöön kulttuurituotteita. Näin kotimainen muusikko voi saada hyvitystä siitä, että joku kopioi hänen biisejään kaverilta lainatulta levyltä. Perusongelma maksussa

Lentokoneet tunnetusti kuormittavat ympäristöä raskaasti. Toisaalta lentäminen on usein nopein ja toisinaan jopa edullisin tapa liikkua. Mikä siis eteen? Ympäristösyistä en lennä lomamatkoilla ja työmatkoillakin pyrin välttämään lentämistä. Niinpä olen matkustanut Suomesta maitse (ja meritse) mm. Espanjaan, Irlantiin, Albaniaan ja Japaniin. Siperian halki olen kulkenut junalla kolmesti ja Yhdysvaltain halki kerran. Välillä maitse matkustamisen hankaluutta liioitellaan suotta. Supernopeiden junien ja suorien kansainvälisten yhteyksien yleistyminen Keski-Euroopassa on helpottanut kestävää matkustamista olennaisesti.

Eilen vietettiin järjestyksessään toista ravintolapäivää, jolloin tavalliset ihmiset avasivat itse kehittelemiään ruokapaikkoja. Pari sataa pikkuravintolaa ja -kahvilaa eri puolilla maata tarjoili päivän ajan mitä mielikuvituksellisimpia herkkuja. Päivä oli huikea menestys. Monissa paikoissa jonoa kertyi jo ennen avaamista – ja monessa ruoka myytiin loppuun ensimmäisten tuntien aikana. Kävin itse kolmessa kohteessa Tampereella. Sotkiksen Kasvissnägärissä Amurissa kerrostalon katutason ikkunasta piti olla tarjolla hamppurilaisia eli hamppupihvillä höystettyjä kasvispurilaisia. Saapuessani paikalle ruokalista oli kuitenkin

Olen onnekas, sillä olen saanut matkustaa. VR:llä työskennellyt äitini sai työsuhde-etuna alennuslippuja, joiden ansiosta meillä oli varaa kulkea junalla niin Kiinaan kuin Albaniaan. Lukioikäisenä käytin vähäiset säästöt matkustamiseen. Puhelinosakkeiden myyntituloilla vietin kuukauden kierrellen eteläistä Afrikkaa. Järjestöjen kautta pääsin osallistumaan kansainvälisiin kokouksiin ympäri maailmaa. Kaikki eivät ole yhtä onnekkaita. Mutta useimmat suomalaiset pystyvät niin halutessaan matkustamaan. Aina ei ole kyse rahasta. Ystäväni ovat liftanneet ympäri Eurooppaa, rahoittaneet matkustamista katusoittajina tai keittiöapulaisina