Normaalin jälkeisen ajan jälkeinen aika

Koronapandemia on pistänyt kaiken mullin mallin. Olemme siirtyneet normaalin jälkeiseen aikaan, jossa ravintolat ovat kiinni, koulut ovat kiinni ja rajat ovat kiinni – ja 800 poliisia vartioi Uudenmaan rajoja.

Poikkeusolot aiheuttavat tukun hankaluuksia sekä yhteiskunnalle että arjelle. Vastoinkäymiset eivät koettele kaikkia tasaveroisesti, vaan osa ihmisistä maksaa epidemiasta ja sen torjuntatoimista kovemman hinnan.

Kaiken tämän poikkeuksellisuuden keskellä – kun iäkkäitä läheisiä ei saa tavata ja kotona yritetään osallistua Zoom-palaveriin samalla, kun lapset hierovat taustalla mämmiä sohvaan – moni meistä kaipaa kipeästi takaisin kriisiä edeltäneeseen normaaliin. Mutta paluuta normaaliin ei ole.

Vaikka mikään yksittäinen aihe tuskin on saanut yhtä paljon huomiota rauhanaikana, on koronakriisin mittaluokkaa silti vaikea hahmottaa. Luvut ovat tähtitieteellisiä: noin 3,6 miljardin ihmisen liikkumista on rajoitettu, Ruotsissa valtionvelka voi tuplaantua ja Yhdysvaltain tuorein (mutta tuskin viimeinen) kriisipaketti yltää noin kahteen biljoonaan dollariin.

Pandemia ja sen torjuntatoimet vaikuttavat jokseenkin kaikkeen jokseenkin kaikkialla. Esimerkiksi jos talous kyykkää syvään, se vaikuttaa mm. työllisyyteen, verotuloihin, sosiaaliturvamenoihin, rahoituksen saatavuuteen, konkursseihin ja velkaantumiseen. Ne puolestaan vaikuttavat terveyteen, koulutukseen, asunnottomuuteen, päihdeongelmiin, syrjäytymiseen ja ties vaikka mihin.

Paluuta normaaliin siis ei ole. Sen ei tarvitse kuitenkaan olla pelkästään huono uutinen.

Nyt haikailtuun normaaliin kuului monen suomalaisenkin arjessa osattomuutta ja toivottomuutta. Maailmanlaajuisesti normaali merkitsi sadoille miljoonille nälkää, köyhyyttä, sairauksia, sotia ja pakolaisuutta.

Normaalia oli se, että maailmassa kuoli lapsi ripuliin joka minuutti, vaikka tauti on helposti hoidettavissa. Normaalia oli sekin, että vaurain prosentti ihmisistä omisti suunnilleen yhtä paljon kuin köyhin puolisko ihmiskunnasta.

Olimme tottuneet pitämään normaalina myös sitä, että taloutemme rakentuvat ilmastokriisin ja kuudennen sukupuuttoaallon kiihdyttämisen varaan. Normaalia oli hakata sademetsiä karjatalouden tieltä, lämmittää koteja arvokkailta soilta louhitulla turpeella ja heittää maailmassa pois noin rekallinen tekstiilejä – joka sekunti.

Normaaliin ei siis ole paluuta. Silti tämä normaalin jälkeinenkään aika ei kestä loputtomiin. Miltä näyttää normaalin jälkeisen ajan jälkeinen (eli postpostnormaali) aika?

Se riippuu osin valinnoistamme kriisin keskellä ja sen jälkeen. Maksatammeko 90-luvun alun laman tavoin talousongelmat yhteiskunnan heikko-osaisimmilla? Elvytämmekö taloutta satsaamalla ilmastokriisin pahentamiseen vai päinvastoin sen ratkaisemiseen?

Normaalin jälkeinen aika on oikea hetki sanoa ristiriitaisin mielin hyvästit normaalille. Samalla se on tilaisuus rakentaa normaalin jälkeisen ajan jälkeisestä ajasta kestävämpi ja reilumpi.

Tämä on tietysti helpommin sanottu kuin tehty. Kriisit ovat historian epäjatkuvuuskohtia, joiden jälkeen kehitys voi nytkähtää niin parempaan kuin huonompaankin suuntaan. Talouslama ja kansallinen itsekkyys ovat harvoin utopioiden rakennuspuita.

Mutta yrittää silti täytyy, koska paluuta normaaliinkaan ei ole.

Oras Tynkkynen

Facebook-kommentit

comments

Powered by Facebook Comments

Share on twitter
Share on facebook
Share on linkedin

Leave a Reply