Elämääni kohdannut valtava suru on ollut raskas taakka kantaa. Sitä on turha yrittää mitata ja vielä turhempi vertailla. Suru on aina syvästi henkilökohtainen kokemus.

Kaiken keskellä olen silti huomannut pohtivani, miten eri lähtökohdista ihmiset joutuvat surun kohtaamaan. Suru on kaikille vaikeaa, mutta osalle se voi olla olosuhteiden takia vielä vaikeampaa kuin toisille.

Kun äitini siirrettiin saattohoitoon, olin siitä onnekkaassa asemassa, että saatoin jäädä pois töistä. Pystyin viettämään viimeiset viikot hänen rinnallaan ja tukenaan.

Isolle osalle ihmisistä tämä ei toki ole mahdollista. Työpaikka ei välttämättä anna jäädä pois – tai vaikka antaisikin, töistä ei ole varaa jäädä pois. Mitä vastaavassa tilanteessa tekee matalapalkkainen yksinhuoltajaäiti?

Vaikka syvän surun kanssa on vääjäämättä aina jonkin verran yksin, minulle korvaamaton tuki on ollut puoliso. Hän on joutunut kuuntelemaan itkuista tilitystäni kymmeniä tunteja.

Miten surun jaksaa kantaa, jos syystä tai toisesta elämässä ei ole läheisiä ihmisiä? Tai jos läheisetkään eivät esimerkiksi omien murheidensa takia pysty olemaan tukena?

Surulta eivät säästy edes miljardöörit. Silti tulotaso vaikuttaa puitteisiin, joissa surun joutuu kohtaamaan.

Jos läheiseni sairastuttua elämää halusi piristää hetkeksi menemällä konserttiin tai kahvilaan, siihen oli varaa. Tiesin, että pystyisin tarvittaessa järjestämään hänelle lisää apua yksityisistä palveluista. Meidän ei tarvinnut murehtia lääkkeiden maksukattoja tai Kela-takseja. Sairaalassa läheisen sängyn vieressä päivystäessä pystyin tilaamaan ruokaa noutopalvelusta.

Tämä ei ole läheskään kaikille itsestäänselvyys. Miltä tuntuu kokea suru, jos samalla joutuu jatkuvasti kantamaan huolta toimeentulostaan?

Sekin auttoi, että sain työterveydenhuollon kautta nopeasti tukea itselleni. Viikkojen jonotus julkisella puolella juuri surun keskellä olisi voinut tuntua kohtuuttomalta.

Äitini asunnon tyhjentäminen vaati paljon aikaa mutta ennen kaikkea henkisiä voimavaroja. Asiakirjat, kirjeet ja valokuvat vuosikymmenten varrelta herättivät voimakkaita tunteita.

Tehtävää helpotti, että sain tyhjentää asunnon kaikessa rauhassa. Ystäväni joutui tyhjentämään äitinsä asunnon yhdessä viikonlopussa. En tiedä, miten olisin selvinnyt samasta.

Suru ei ole kenellekään helppoa. Jos elämä koettelee muutenkin, se voi kuitenkin olla vielä vaikeampi kestää.

Voimme jokainen yrittää olla tukena sureville ihmisille. Erityisesti kannattaa yrittää tukea heitä, jotka joutuvat kohtaamaan surun vaikeista lähtökohdista.

Voimme myös rakentaa yhteiskuntaa, joka tukee hankalissa tilanteissa kamppailevia. Laadukas julkinen terveydenhuolto, riittävä sosiaaliturva ja ihmisiä työelämässä tukevat pelisäännöt ovat välineitä, jotka voivat auttaa.

Oras Tynkkynen