Sanomalehdistä saa lukea päivittäin muistokirjoituksia menehtyneistä ihmisistä, jotka ovat elämänsä aikana jättäneet jäljen yhteisössä ja yhteiskunnassa. He ovat ansioituneet tieteessä, politiikassa, yritysmaailmassa tai vaikkapa kulttuurissa.

Jokainen heistä on muistokirjoituksensa ansainnut.

Kun äitini menehtyi, ajattelin kuitenkin sitä enemmistöä suomalaisista, joiden kuolemasta ei kirjoiteta lehtiin. He eivät menestyneet olympialaisissa, väitelleet tohtoriksi tai johtaneet yrityksiä. He eivät olleet kansanedustajia tai elokuvatähtiä, päätoimittajia tai rehtoreita.

Äitini oli yksi heistä. Kun istuin hänen tyhjäksi jääneen asuntonsa sängyllä ja kävin läpi kansio kansiolta vuosikymmenien aikana kertyneitä papereita, piirtyi kuitenkin kuva muistokirjoituksen arvoisesta elämästä.

Äitini ei saanut mitään helpolla, saatikka ilmaiseksi. Lähtökohdat elämässä olivat köyhästä syntymäkodista ja vaatimattomasta koulutuksesta alkaen niukat.

Siististi arkistoidut paperit palauttivat mieliin vastoinkäymisiä, joita elämä heitti vastaan. Jatkuvia rahahuolia, toistuvia terveysongelmia, raskas ero.

Asiakirjoista piirtyi silti kuva paitsi koettelemuksista, myös kovasta työstä ja sinnikkyydestä. Vuoro- ja ylitöistä, osallistumisesta kuntoutuksiin, kirjeenvaihdosta vakuutusyhtiön ja työnantajan kanssa.

Äitini kävi kurssilla toisensa perään parantaakseen osaamistaan. Arkistossa on kirje, jolla hän anoi työnantajalta kielilisää. Sitä hän lopulta saikin, joitakin markkoja kuukaudessa.

Mutta papereista välittyy vielä kolmaskin kuva. Se on kuva ihmisestä, joka omista kamppailuistaan huolimatta halusi aina auttaa muita. Puolusti toisten oikeuksia ammattiyhdistysliikkeessä, auttoi heikoimpia Punaisessa Ristissä, hoiti yhteisiä asioita luottamustehtävissä.

Äitini ponnisti ja pinnisteli vaatimattomista lähtökohdista vastoinkäymisten kautta hyvään elämään. Hän teki pienipalkkaista duunarityötä, mutta kykeni silti lopulta ostamaan asunnon ja mökin. Hän kasvatti ainoan lapsensa yksinhuoltajana köyhyysrajan alta yliopistoon ja eduskuntaan.

Kun kyyneleet jälleen kerran kohosivat silmiini, ajattelin: hänen elämänsä todella oli muistokirjoituksen arvoinen.

Äitini ei toki ollut alkuunkaan ainoa. Vastaavia ihmisiä on tässä maassa paljon.

Ilman heidän kaltaisiaan Suomi ei toimisi hetkeäkään. Lapset jäisivät hoitamatta, kodit siivoamatta ja bussit kulkematta. Muistokirjoitusten merkkihenkilöillä ei olisi siistiä kampausta päässä, puhtaita paitoja kaapissa eikä ruokaa pöydässä.

Siksi tämä on kaikille teille, joista ei julkaista muistokirjoituksia. Teille, jotka teette liian usein näkymättömäksi jäävää työtä. Teille, jotka puurratte vaatimatonta korvausta vastaan. Teille, joiden työn varassa muut pääsevät loistamaan.

Te olette muistokirjoituksenne ansainneet.

Oras Tynkkynen