Protestien vuosi 2011

Vallankumous alkoi niin kuin yleensä, vaivihkaa ja ilman salamavalojen räiskettä.

Mohamed Bouazizi, 26-vuotias tunisialainen katukauppias, marssi 17.12.2010 Sidi Bouzidin kaupungissa valittamaan poliisien mielivaltaa. Kun viranomaiset eivät puutuneet väärinkäytöksiin, hän valeli päälleen tinneriä ja sytytti itsensä tuleen.

Bouazizin epätoivoinen protesti kosketti tunisialaisia. Mielenosoitukset levisivät ja voimistuivat; tammikuussa harvainvaltainen presidentti pakeni maasta ja lokakuussa järjestettiin vaalit.

Tunisian tapahtumia seurattiin tarkkaan vähän matkan päässä Egyptissä. Mielenosoittajat uhmasivat kieltoja ja kokoontuivat Tahririn aukiolle Kairossa niin kauan, että maata 30 vuotta kovin ottein hallinneen presidentti Hosni Mubarakin oli pakko erota.

Protestit eivät rajoittuneet arabimaailmaan. Adbusters-kollektiivi kutsui koolle leirin rahavallan ytimeen, New Yorkin Wall Streetille. Espanjassa närkästyneiksi (indignados) itseään kutsuva liike kokosi kymmeniä tuhansia vaatimaan reilumpaa ja demokraattisempaa maailmaa.

Arabikevään jälkeen on puhuttu Venäjän talvesta, kun loppuvuodesta demokratiamielenosoitukset ovat keränneet kaduille eniten ihmisiä sitten sosialismin romahduksen. Kansalaisvapauksia järjestelmällisesti sortavassa Kiinassakin kymmenet tuhannet ovat nousseet vastustamaan hiilivoimalan rakentamista.

Kansalaiset ovat ennenkin lähteneet kaduille. Vuoden 2011 protestiaallossa on kuitenkin monta kiinnostavaa piirrettä.

Ensinnäkin liikehdintä on ollut aidommin globaalia kuin aiemmin. Protestit Tunisiassa innostivat egyptiläisiä, jotka puolestaan rohkaisivat amerikkalaisia ja espanjalaisia, jotka lienevät osaltaan innoittaneet venäläisiä.

Toiseksi osin kännyköiden ja sosiaalisen median ansiosta protestit ovat tunkeutuneet uusille alueille. Arabimaailmaa pidettiin lähes immuunina demokratialle, mutta lyhyessä ajassa diktaattorit ovat kaatuneet niin Tunisiassa, Libyassa kuin Egyptissä. Protesteja on nähty Syyriasta Jemeniin ja Bahrainista Saudi-Arabiaan.

Kolmanneksi ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin liikkeet ovat johtajattomia. Seurasin yhden illan New Yorkin Zuccotti Parkissa, kuinka Occupy Wall Streetin tuhannet osallistujat keskustelivat osallistuvan demokratian keinoin liikkeen suunnasta. Sama radikaalin demokraattinen eetos on ohjannut mm. Espanjan indignados-liikettä.

Liikehdintää ei kannata romantisoida liikaa. Joissakin maissa yhdenlainen sortovalta on vaarassa vaihtua toisenlaiseen. Mielenosoittajilla ei aina ole esittää toimivia vaihtoehtoja – saatikka kykyä toteuttaa niitä.

2011 oli silti protestien, liikkeiden ja demokratian vuosi. Vuoden vaihtuessa on paikallaan kysyä, mitä voimme tapahtumista oppia.

Ensinnäkin koskaan ei kannata aliarvioida ihmisten vapaudenkaipuuta. Halu päättää omasta elämästään ei ole länsimaista kulttuuri-imperialismia, vaan yleisinhimillinen toive kulttuurista toiseen.

Toiseksi on vaikea tappaa ajatusta, jonka aika on koittanut. Siksi liikkeet onnistuivat puhuttelemaan isoa tyytymättömien ihmisten joukkoa ja saavuttivat kriittisen massan tavallisia ihmisiä.

Kolmanneksi sortovallan aika saattaa pian olla ohi. Olemme tottuneet kohtelemaan brutaaleja diktaattoreja silkkihansikkain mm. kaupallisista syistä. Aseita Saudi-Arabiaan kaupanneet ja Kiinalle kumarrelleet poliitikot saattavat kuitenkin aikanaan joutua häpeämään yhtä paljon kuin Tunisian ja Libyan diktaattoreja viimeiseen asti mielistelleet johtajat.

Neljänneksi soihtua pitää kantaa eteenpäin. Espanjalainen aktivisti Ricardo Gómez kysyy aiheellisesti (Time 26.12.): “Nähtyämme arabimaiden tapahtumat täytyy meidän kysyä itseltämme, miksei täällä. Jos he voivat tehdä sen siellä, missä asiat ovat niin paljon huonommin, eikö myös meillä meidän väitetyssä demokratiassamme ole velvollisuus muuttaa asioita paremmaksi?”

Kun katsoo uutiskuvia kymmenien tuhansien joukkomielenosoituksista Kairosta Madridiin ja New Yorkista Moskovaan, tuntee helposti itsensä pieneksi. Joukot voivat muuttaa maailmaa, mutta minä olen vain yksi.

Protestien vuoden viides opetus onkin, että liikkeetkin saavat alkunsa yksittäisistä ihmisistä. Tunisiassa se oli 26-vuotias katukauppias Mohamed Bouazizi, joka oli kyllästynyt poliisin mielivaltaan.

Oras Tynkkynen

Tämä kirjoitus on omistettu Mohamed Bouazizille ja kaikille muille, jotka menettivät henkensä taistellessaan vapauden puolesta.

Facebook-kommentit

comments

Powered by Facebook Comments

Share on twitter
Share on facebook
Share on linkedin

One Response

  1. Yksi kiinnostava suomenkielinen analyysi Tunisian ja vähän laajemminkin arabimaiden protesteista on Jarkko Saipion artikkeli Tunisian vallankumous (pdf).

Leave a Reply