Olen rikkonut hallitusta vastaan. En ole valmistunut yliopistosta viivytyksettä, vaan pirstonut tutkinnon suorittamista kansainvälisillä ilmastokokouksilla ja aktivistivaihdolla Intiassa, vesilaitoksen johtokunnalla ja katujen valtaamisella. Päädyin vielä eduskuntaankin, mikä ei yleensä tee hyvää opinnoille.

Yhdennentoista vuoden opiskelijana tunnen oloni akateemiseksi alisuoriutujaksi. Itsetuntoani ei kohenna se, että kuulun puolueista akateemisimpaan – puolueeseen, jonka edellisellä puheenjohtajalla on kaksi tohtorin tutkintoa.

Jotain hyötyäkin opintojen hitaasta etenemisestä on. Eletty elämä on auttanut saamaan opiskelusta enemmän irti. Politiikassa on ollut apua siitä, että päätalon oven välissä on vielä toinen jalka – tai ainakin pari varvasta.

Viihdyin yliopistolla hyvin. Toivon jokaisen toimittajan saavan istua Merja Määttäsen kurssilla feature-kirjoittamisesta. Naistutkimus avasi portin kiehtovaan tapaan arvioida maailmaa – ja muuttaa sitä. Kumi Araki-Masosen japanin tunneilla näin, miten opettaja voi tehdä työtään koko sydämellään. Sirkka Wahlsténin oikeakielisyyskursseja pitäisi tutkintoon kuulua vähintään 30 opintoviikkoa (vai mitä opintopisteitä ne nykyään ovatkaan). Kaikki ympäristöpolitiikan kurssitkaan eivät olleet täysin turhia.

Jos ihmiskunta ei riutuisi ilmasto- ja köyhyyskriisien kourissa, ehkä tavoittelisin työhuonetta Iiris Ruohon vierestä ja omistautuisin emansipatoristen mediarepresentaatioiden metsästämiselle.

Tässä kohtaa lukija saattaa erehtyä kuvittelemaan, että allekirjoitan romanttisen käsityksen sivistysyliopistosta, jota uudistukset uhkaavat. Väitän kuitenkin: suomalainen yliopistolaitos on ihan hyvä, paikoin aika mainiokin, mutta kaukana erinomaisesta. Perustelenkin vielä.

Opintojen aloittaminen yliopistolla oli kuin venäläinen uimakoulu. Kun opiskelija oli kirjattu läsnä olevaksi, yliopiston kiinnostus lakkasi siihen. Jos opiskelija pärjäsi, hyvä; jos ei, se ei yliopistoa pahemmin liikuttanut.

Tätä on Suomessa totuttu kutsumaan akateemiseksi vapaudeksi. Monissa ulkomaisissa yliopistoissa opiskelijan yksin unohtamista pidettäisiin akateemisena heitteillejättönä.

Vuosien varrella olen kuullut puhuttavan opintojen ohjauksesta. Omina opiskeluvuosinani tällaista erikoista eläintä ei yliopiston käytävillä vastaan kävellyt. Ehkä jälkeeni sentään.

Aina opintojen etenemisen hitaus ei ollut kiinni yhteiskunnallisista harrastuksista. Joitakin kursseja oli harvoin tarjolla. Lukukausi alkoi myöhään ja päättyi varhain. Kun yritin väsätä gradua kesällä, kirjasto oli kiinni iltaisin ja viikonloppuisin – aikoina, jolloin työssä käyvät ihmiset yleensä ehtisivät uppoutumaan kirjoihin.

Yliopistolla on onneksi tukku sosiologeja, jotka kertovat, että ”asiakaslähtöisyys” on katala New Public Management -salajuoni. Ehkä niin. Yliopiston toimintatapoja ei olisi silti pahitteeksi miettiä opiskelijoiden ja tutkijoiden arjen näkökulmasta.

Jos minun pitäisi toimittajana kirjoittaa artikkeli nykyaikaisesta, notkeasta ja ihmisen ehdoilla toimivasta hallinnosta, käyttäisinkö Tampereen yliopistoa onnistuneena esimerkkinä? Vastaan sitten, kun olette lakanneet nauramasta.

Sanon lopuksi vielä yhden kirosanan: tehokkuus. Tehokkuutta on yliopistoissa totuttu pitämään akateemisen vapauden antiteesinä ja kuoliniskuna sivistykselle.

Tehokkuus tarkoittaa kuitenkin sitä, että käytettyä veronmaksajan euroa kohti saadaan mahdollisimman paljon mahdollisimman laadukasta tutkimusta ja opetusta. Tampereella väitöskirjaansa tekevä yhdysvaltalainen ystäväni kertoi tämän esimerkin:

Yhdysvalloissa yliopistoluokkaa käytetään tyypillisesti 7–10 tuntia päivässä. Tampereella ei ole tavatonta, että luokka on tyhjänä koko päivän.

Miten luentosalien tehokkaampi käyttö olisi pois sivistysyliopistolta? Syntyvätkö uudet ajatukset tyhjissä saleissa? Vai kannattaisiko niukkoja euroja käyttää ennemmin opettajien palkkaamiseen?

Minua pyydettiin taannoin puhumaan Jyväskylän steinerkoulun vuosijuhlaan. Kun kerroin aikovani myös kritisoida vanhaa opinahjoani, järjestäjät kertoivat ehkä löytävänsä jonkun toisen puhujan.

Mistä pääsen takaisin nykyiseen opinahjooni: Parasta yliopistossa on kriittisyys. Kriittisyys valtaapitäviä ja vallan rakenteita, hierarkioita ja hegemonioita kohtaan.

Mutta meiltä yliopistolaisilta on kohtuullista odottaa myös itsekriittisyyttä.

Oras Tynkkynen

YTK, kansanedustaja, valtioneuvoston ilmastopoliittinen asiantuntija