Maanantai vierähti tarkkaan kotona tulevaisuusselontekoon liittyvissä kirjoituspuuhissa.
Tiistaina annoin ympäristövaliokunnan jälkeen Jyväskylän yliopiston tutkijalle haastattelun turpeesta ja palaveerasin tiimini kanssa. Kun osa kollegoista keskusteli istunnossa Suomen osallistumisesta YK:n kriisinhallintaoperaatioon Tshadissa, neuvottelin muiden hallitusryhmien kanssa ilmasto- ja energiastrategiaa koskevasta valiokunnan lausunnosta.
Tämän pohjalta käytiin keskiviikkona ympäristövaliokunnassa valmistava keskustelu. Heti aamusta olin ehtinyt piipahtaa hallitusryhmän kokouksessa.
Lounasaikaan valtioneuvoston kansliaan kokoontui joukko asiantuntijoita ministeriöistä ja tutkimuslaitoksista. Työpajassa arvioimme tulevaisuusselonteon skenaarioita esimerkiksi työllisyyden, energian hinnan, terveyden ja luonnon monimuotoisuuden kannalta.
Istunnossa väiteltiin hallituksen kannanotosta työurien pidentämiseksi. Oppositio vaati välikysymyksessä, että eläkeiän korottaminen tulisi perua. Vasemmistoliittolaiset kutsuivat hallituksen linjaa “väkivaltaiseksi” (ed. Uotila) ja “diktatoriseksi” (ed. Kyllönen).
Vasemmistoliiton kollegoiden mielestä on siis “diktatorista”, jos kansan valitseman eduskunnan luottamusta nauttiva hallitus tekee päätöksiä. Sen sijaan “demokraattista” on se, jos päätöksiä samoista asioista tekee samainen hallitus etujärjestöjen kanssa.
Hallituksen, työnantajien ja työntekijöiden kolmikannalla on eittämättä vahvuutensa. Niin on ongelmansakin.
Työmarkkinajärjestöt ajavat pääosin jo muutenkin kohtuullisesti toimeentulevien ihmisten etuja. Sen sijaan ne eivät edusta eläkeläisiä, opiskelijoita, kotiäitejä ja -isiä, pitkäaikaistyöttömiä tai pienyrittäjiä.
Hallituksella on vastuu kaikista – ei vain äänekkäimmistä ja vahvimmista. Onneksi työmarkkinajärjestöt ja hallitus pääsivät lopulta hyvään sopuun työurien pidentämisestä.
Vuonna 2040 on esimerkiksi Pieksämäen seutukunnassa melkein jokaista työikäistä kohti yksi 65 vuotta täyttänyt. Hyvinvointiyhteiskunnan turvaamiseksi tarvitaan siis koko joukko toimia. Toivottavasti Jukka Rantalan työryhmä löytää työuria pidentävät ratkaisut.
Istunnosta riensin Ilmastotalkoiden kampanja-avaukseen. Pidin palopuheen siitä, mikä rooli Yhdysvalloilla voi olla ilmaston pelastamisessa. Veikkaan, että iso: Obama on sitoutunut päästöjen nopeaan vähentämiseen ja amerikkalaisyritykset ovat huippuja kestävän teknologian kehittämisessä.
Ennen Tampereelle rientämistä jatkoin vielä eduskuntaryhmän vierailulle Sitraan. Kuulimme hätkähdyttäviä lukuja siitä, miten paljon kuntien terveydenhuollossa voitaisiin tehostaa toimintaa esimerkiksi teknologiaa hyödyntämällä ja fiksummalla organisoinnilla.
Haaste on saada hyvät käytännöt leviämään. Juustohöyläleikkaukset eivät tuottavuutta lisää, toisinaan jopa päinvastoin.
Torstaina ympäristövaliokunnan seminaari jäi väliin, sillä alustin aamulla Tampereella tiepiirien ja ympäristökeskusten seminaarissa liikenteestä ja ilmastosta. Päivän kirjoittelin työhuoneessa eduskunnassa. Eduskuntaryhmän ja suullisen kyselytunnin jälkeen kommentoin professori Matti Jantusen näkemyksiä ilmastopolitiikasta Savon Sanomille.
Perjantainakin ehdin tehdä töitä kokousten välissä. Ympäristövaliokunnan ja istunnon jälkeen tapasin demarien eduskuntaryhmän puheenjohtajaa Tarja Filatovia. Kerroin tulevaisuusselonteon etenemisestä ja tarjosin oppositiolle yhteistyötä.
Viikonloppuna kävin taas Jyväskylässä vanhempia ja pikkusiskoa tapaamassa.
4 Responses
Käsittääkseni on työmarkkinajärjestöjen vika ettei vanhemmuuden kustannusten jakamista työnantajien kesken ole saatu järjestettyä, ja että perusturvaa ei voida nostaa lähemmäs ansiosidonnaista. Kun valtaosa väestöstä kannattaa vanhemmuuden kustannusten jakamista, niin onko johtopäätös se, että työmarkkinajärjestöt eivät ole demokraattisia? Minulla on sellainen mielikuva, että metalli- ja paperiliitot jyräävät kolmikannassa palkansaajapuolella. Mitä mieltä olet, saisiko kolmikannan jättää jo historiaan vai pitäiskö ammattiliittoja yrittää pakottaa lainsäädännöllä demokraattisemmiksi, tai jotain muuta (tai sitten ongelma on vaan näkökulman muuttuminen kansantalouden eduista viiteryhmän etuihin)? Ja kuinka tärkeää kolmikannan tuoma jatkuvuus on, vai onko se nykyään pelkästään haitaksi?
Eliniänodotteen hiljalleen noustessa on mielestäni luontevaa että eläkeikää hilataan perässä. Soininvaaralla oli tästä kiva ajatus, että pitäisi antaa eläköityville lisää valinnanvaraa välillä suurempi eläke vs. aikaisempi eläköityminen. Mitä mieltä olet, onko idealla mitään mahdollisuuksia tulla hyväksytyksi päähallituspuolueissa tai missä siitä päätetäänkään?
Kolmikantaa ei kannata jättää historiaan, mutta sen pitää kehittyä ajan mukana. Yksi vaihtoehto olisi laajentaa pohjaa esimerkiksi pk-yrittäjiä edustaviin Suomen Yrittäjiin. Entä pitäisikö myös opiskelijoilla, työttömillä tai eläkeläisillä olla neuvottelupöydissä edustus?
Toinen vaihtoehto olisi miettiä kolmikannan roolia uusiksi. Mitkä kaikki asiat kuuluvat sille – ja mitkä välttämättä eivät? Miten hallituksen ja eduskunnan roolia voisi vahvistaa?
Sekä eläkkeelle siirtymisessä että työelämässä valinnanvapauden lisääminen on hyvä tavoite. Nythän ay-liike on korostanut palkankorotuksia, vaikka todennäköisesti moni työntekijä haluaisi ennemmin lisää vapaa-aikaa.
Olen päässyt seuraamaan vierestä vastaanottotoimintaa terveyskeskuksessa juuri hiljattain pääkaupunkiseudulla, ja täytyy sanoa, että tietojärjestelmässä on hyvin paljon kehitettävää. Itse ohjelmat ovat käyttöliittymältään täysin käsittämättömiä, mutta koska niitä oppii kuitenkin viikkojen kuluessa käyttämään, niin suurimat ongelmat ovat muualla. Esim. potilaiden hoidosta HUS:issa on kaupungin terveyskeskuksessa niin vaikea saada tietoa, että on järkevämpää vain kysyä tiedot suullisesti potilaalta. Tietojärjestelmä tätä varten on, mutta sen käyttäminen on hidasta. Potilaalta saatu tieto taas on mitä on (väärinkäsitysten mahdollisuuksia on liikaa), joten tilanne on huono.
Mutta suurin ongelma taitaa olla tulevaisuudessa: lääkäreidenkin suuresti toivoma (ideaalitilanteessa potilaan hoitotilannetta olennaisesti parantava) järjestelmä eli valtakunnallinen potilasarkisto ei tulekaan olemaan helppo tapa lääkärille saada yleiskuvaa potilaan hoitotilanteesta ja vaivoista, vaan kuulemma tietosuojasyistä potilaan tietojen katsominen tai lisääminen vaatii aina kirjallisen luvan potilaalta. Voiko tämä olla totta!? Eikö Suomen kulttuuriin sopisi paremmin meillä jo nyt hyvin toimiva käytäntö, jossa potilas saa erikseen kieltää tietojensa katsomisen tai lisäämisen, mutta yleisesti ottaen vastaanottotilanne itsessään katsottaisiin luvaksi. Sitäpaitsi rekisteriinhän jää joka tapauksessa tieto siitä, kuka tietoja on katsonut tai lisännyt, joten mahdolliset väärinkäytökset olisi erittäin helppo selvittää.
“Mutta suurin ongelma taitaa olla tulevaisuudessa: lääkäreidenkin suuresti toivoma (ideaalitilanteessa potilaan hoitotilannetta olennaisesti parantava) järjestelmä eli valtakunnallinen potilasarkisto ei tulekaan olemaan helppo tapa lääkärille saada yleiskuvaa potilaan hoitotilanteesta ja vaivoista, vaan kuulemma tietosuojasyistä potilaan tietojen katsominen tai lisääminen vaatii aina kirjallisen luvan potilaalta. Voiko tämä olla totta!?”
Toivon mukaan tämä todella on totta. Aina ei tilanne ole sellainen, että pystyisi itse valitsemaan lääkärinsä. Potilaaseen pitäisi luottaa sen verran ja potilasta arvostaa sen verran, että uskoo hänen kykyynsä kertoa olennainen tieto. Toivottavasti ei myöskään se, ettei halua tietoja merkittävän aiheuta ylimääräistä ihmettelyä ja epäilyä lääkäreiden tai muiden taholta. Keskitetyllä rekisterillä on aina riskinsä. Liikaa tietoa yhdessä paikassa.
Itse haluan pitää potilashistoriani minun ja luottamukseni arvoisen lääkärin välisenä.
“Potilaalta saatu tieto taas on mitä on” -toivottavasti et ole terveydenhuollon ammattilainen. Tähän asenteeseen törmää aivan liikaa. Ja miten niin muka tietoja ei voi väärinkäyttää. Eihän varsinaisen väärinkäytöksen tarvitse siellä rekisterissä tapahtua!