Ilmastonmuutosta epäilevä keskustelu on noussut kuolleista. Osa ihmisistä on paukkupakkasten perusteella päätellyt, että lämpeneminen on päättynyt.

Sää on kuitenkin eri asia kuin ilmasto. Yksi kylmä talvi ei todista lämpenemisen päättyneen, niin kuin yksi lumeton talvi ei osoita lämpenemisen kiihtyneen.

Luonnollisen vaihtelun takia lämpeneminen etenee välillä nopeammin ja välillä hitaammin, mutta suunta on selvä. Viime vuosikymmen oli maailmassa jälleen mittaushistorian lämpimin.

Osa kriitikoista takertuu yksittäisten tutkimusten puutteisiin. Esimerkiksi Hallitustenvälinen ilmastopaneeli IPCC myönsi hiljattain, että sen julkaisema arvio Himalajan jäätiköiden sulamisvauhdista oli virheellinen.

Tieteen käsitys ilmastonmuutoksesta perustuu kuitenkin tuhansiin riippumattomiin tutkimuksiin. Jos yhdessä havaitaan puutteita, ei se käännä todistusaineiston massaa päälaelleen. Yksittäinen virhe IPCC:n arviointiraportissa ei muuta sen lähes 3 000 sivun perusviestiä: ilmasto lämpenee pääosin ihmistoiminnan takia.

Skeptikot ovat oikeassa siinä, että ilmastotieteeseen liittyy epävarmuuksia – niin kuin tieteeseen aina. Kukaan ei tiedä varmasti esimerkiksi sitä, lämpeneekö ilmasto hiilidioksidipitoisuuden kaksinkertaistumisen takia 2 vai 4,5 astetta.

Miten politiikan sitten pitäisi reagoida epävarmuuteen? Hyvä vertailukohta löytyy arkisesta riskienhallinnasta.

Tulipalon todennäköisyys suomalaisessa kodissa on yksi 1 500 vuodessa. Voimme nukkua yömme turvallisin mielin tietäen, että 99,93 prosentin todennäköisyydellä talomme ei tänäkään vuonna pala.

Huojentavista tilastoista huolimatta yli 4/5:ssa suomalaiskodeista on palovakuutus. Useimmat meistä pitävät vakuutusta järkevänä varautumisena riskiin, jonka todennäköisyys on häviävän pieni.

IPCC arvioi ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen todennäköisyyden 90 prosentiksi. Ilmastopolitiikka onkin eräänlainen maailmanpalovakuutus: tapa minimoida riskiä, joka on sekä hyvin todennäköinen että vaarallinen.

Tavallisesta vakuutuksesta on apua vain silloin, jos riski realisoituu. Maailmanpalovakuutuksesta kertyy hyötyjä joka tapauksessa: energiaturvallisuus paranee, ympäristöhaitat vähenevät, teknologia kehittyy, syntyy uusia työpaikkoja.

Ilmastopolitiikkaa voi verrata puolustuspolitiikkaan. Suomi käyttää sotilaalliseen maanpuolustukseen runsaat kaksi miljardia euroa vuodessa. Summa ei ole aivan vähäpätöinen – sillä saisi esimerkiksi palkattua yli 50 000 sairaanhoitajaa lisää.

Aseellisen hyökkäyksen uhka näyttää lyhyellä ja keskipitkällä aikavälillä häviävän pieneltä. Silti harva esittää maanpuolustuksen lakkauttamista, vaikka voihan olla, ettei Suomeen koskaan hyökätä.

Määrätietoinen ja kunnianhimoinen ilmastopolitiikka on järkevää riskienhallintaa siinäkin tapauksessa, että talo ei lopulta koskaan palaisi.

Kirjoittaja on valtioneuvoston ilmastopoliittinen asiantuntija ja Vihreiden kansanedustaja.