Kanava: Ilmastoneuvottelujen ratkaisun hetket käsillä

Kööpenhaminan kokouksesta voidaan tehdä menestys

Sanonnan mukaan pessimisti ei koskaan pety. Silti Kööpenhaminan ilmastokokouksen alla on syytä varovaiseen optimismiin – paljon enemmän kuin julkisen keskustelun perusteella voisi luulla. Lopputulos ei kuitenkaan synny itsestään, vaan edellyttää vahvaa poliittista tahtoa.

Tänä vuonna joulu on saanut kilpailijan. Monet odottavat joulukuussa pidettävän YK:n ilmastokokouksen tuloksia hartaammin kuin joulupukkia.

Kööpenhaminassa on tarkoitus saattaa päätökseen kaksi vuotta sitten käynnistynyt työläs ja mutkikas neuvotteluprosessi. Lopputuloksena pitäisi olla kattava ja vahva ilmastosopimus Kioton pöytäkirjan jatkoksi.

Kööpenhaminan neuvottelujen virallinen lähtölaukaus ammuttiin loppuvuodesta 2007 YK:n ilmastokokouksessa paratiisimaisella Balin saarella. Siellä sovittiin tiekartasta, jonka mukaan neuvottelut tulevasta ilmastosopimuksesta käynnistettiin.

Kokouksen juuret ovat kuitenkin syvällä ilmastoneuvottelujen historiassa. Pohjalla on 12 vuotta sitten hyväksytty Kioton pöytäkirja, joka puolestaan syntyi täydentämään vuonna 1992 solmittua YK:n ilmastosopimusta. Aavistukset ilmastosopimuksesta taas voi ajoittaa jo 1980-luvun loppuun.

Kauas yltävät myös Kööpenhaminan kokouksen vaikutukset. Tulevan ilmastosopimuksen pitäisi linjata kansainvälistä ilmastopolitiikkaa vuoteen 2020 asti. Näinä vuosina tehtävät ratkaisut taas pitkälle määräävät, mille tasolle ilmastonmuutos voidaan vielä rajoittaa – ja millaisiin haittoihin ja riskeihin tulevat sukupolvet sidotaan.

Maailman suurimpien talouksien MEF-ryhmä vahvisti heinäkuussa EU:n jo toista kymmentä vuotta sitten asettaman tavoitteen rajoittaa maailman keskilämpötilan nousu enintään kahteen asteeseen. Kahta astetta pidetään varsin yleisesti rajana, jonka ylittäminen merkitsisi kohtuuttomia haittoja ja riskejä.

Ilmasto on jo lämmennyt pääosin ihmistoiminnan seurauksena noin ¾ asteen verran. Tähän asti ilmakehään päästetyt kasvihuonekaasut nostavat vääjäämättä lämpötilaa edelleen jonkin verran. Liikkumatilaa on siis jäljellä niukanlaisesti.

Kahden asteen riskirajassa pysyminen edellyttää Hallitustenvälisen ilmastopaneelin IPCC:n mukaan maailman päästöjen kääntämistä laskuun vuoteen 2015 mennessä. Vuosisadan puoliväliin tultaessa päästöt pitäisi globaalisti ehkä puolittaa, ehkä leikata vain viidesosaan vuoden 1990 tasoon verrattuna. Kööpenhaminassa päätetään kansainvälisen ilmastopolitiikan suunnasta vuosille 2013–20 – siis juuri ratkaiseville vuosille, jolloin maailman suunta on käännettävä.

Kattava, kunnianhimoinen, reilu

Millainen sopimus Kööpenhaminasta sitten tarvitaan? Kattava, kunnianhimoinen ja reilu.

Sopimuksen pitää olla kattava siinä mielessä, että päästörajoitukset koskevat kaikkia keskeisiä päästöjen aiheuttajia. Enää ei ole varaa siihen, että muutama maailman pahimmista saastuttajista jäisi rajoitusten ulkopuolelle. Aiemmat rikkaiden maiden rintamakarkurit, Yhdysvallat ja Australia, ovatkin molemmat nyt sitoutuneet neuvotteluihin.

Kunnianhimon tulee näkyä päästötavoitteissa. Maailman päästöjä tulee leikata kahden asteen tavoitteen mukaisesti vähintään puoleen vuosisadan puoliväliin mennessä.

Globaali tavoite edellyttää tiukkoja päästövähennystavoitteita teollisuusmaille. Rikkaiden maiden yhteisen päästövähennyksen vuoteen 2020 tulisi osua haarukkaan –25–40 prosenttia – mieluiten lähemmäksi ylä- kuin alalaitaa.

Samaan aikaan myös nousevien talouksien on sitouduttava kunnianhimoisiin toimiin, joilla ne rajoittavat omia päästöjään. Lopputuloksena kehitysmaiden pitäisi ryhmänä leikata päästöjä 15–30 prosenttia tasosta, joka muuten toteutuisi vuonna 2020. Avainasemassa ovat Kiinan, Indonesian ja Brasilian kaltaiset suuret ja nopeasti päästöjään kasvattavat kehitysmaat.

Reiluutta tarvitaan taakanjakoon sekä päästörajoituksissa että ilmastotyön rahoituksessa. Vauraille teollisuusmaille, nouseville talouksille ja rutiköyhille maille on haettava kunkin vastuuseen ja valmiuksiin sopivat tavat osallistua ilmastotalkoisiin. Kaikkein köyhimmät kehitysmaat voivat pääosin keskittyä suojaamaan kansalaisiaan ilmastonmuutoksen tuhoilta, pysäyttämään metsäkadon ja edistämään rikkaiden maiden tuella vähäpäästöisiä, inhimillistä kehitystä tukevia ratkaisuja.

EU:n komissio on arvioinut köyhien maiden ilmastotyön – päästöjen rajoittamisen ja lämpenemiseen sopeutumisen – vaativan 100 miljardia euroa vuonna 2020. Tästä osa tulisi kehitysmailta itseltään, osa taas päästömarkkinoilta. Loput tulisi kattaa julkisella rahoituksella rikkaista maista.

Kööpenhaminan asialistalla on tukku muitakin asioita. Metsäkato aiheuttaa noin viidenneksen maailman päästöistä, joten sen pysäyttämiseen on haettava toimivat työkalut. Kestävän teknologian siirtoa kehitysmaihin on vauhditettava, jotta ne eivät lukitse itseään runsaspäästöisille kasvupoluille. Sitoumusten seurantaan ja valvontaan sekä rahoituksen kanavointiin on rakennettava uskottavat instituutiot.

Yhdysvallat ja Kiina ratkaisijoina

Kööpenhaminan kokouksen kynnyksellä neuvotteluasetelma on kutkuttavan jännittävä. Osa maiden kannoista on vielä kaukana toisistaan, eikä kaikkia kantoja ole vielä edes sanottu ääneen. Esimerkiksi Yhdysvaltain tarjoukset päästövähennyksistä ja rahoituksesta antavat odottaa itseään, eikä Venäjän kanta neuvotteluihin ole kirkastunut.

Selvin rintamalinja kulkee teollisuus- ja kehitysmaiden välillä. Teollisuusmaat vaativat ainakin vauraimmilta kehitysmailta sitovia velvoitteita päästöjen rajoittamiseksi. Kehitysmaat puolestaan katsovat, että uuden sopimuksen sitoumusten tulisi koskea vain teollisuusmaita ja kehitysmaiden toimien olla vapaaehtoisia. Ne myös moittivat rikkaita maita riittämättömästä tuesta köyhien maiden ilmastotyölle ja konkreettisten esitysten panttaamisesta.

Jännitteitä on myös ryhmien sisällä. EU on vaatinut muilta teollisuusmailta – erityisesti Venäjältä ja Yhdysvalloilta – tiukempia sitoumuksia päästöjen vähentämisestä. Kehitysmaiden kirjavassa ryhmässä pienet saarivaltiot ajavat huomattavasti aggressiivisempaa ilmastopolitiikkaa, kun taas öljyntuottajavaltiot haluaisivat jarruttaa tahtia nykyisestäkin.

Ratkaisun avaimet ovat Yhdysvalloilla ja Kiinalla, maailman kahdella päästö- ja talousmahdilla. Yhdysvallat ei ole valmis sitoutumaan mihinkään sopimukseen ilman konkreettisia ja vahvoja sitoumuksia Kiinalta. Kiinaa taas on turha kuvitella päästörajoituksiin, ellei sitä huomattavasti vauraampi Yhdysvallat näytä tietä.

Sekä Kiinan että Yhdysvaltain johto on sinänsä selvästi sitoutunut ilmastonsuojeluun. Yhdysvalloissa jarruna on senaatti.

Yhdysvalloissa kaikki kansainväliset sopimukset on hyväksyttävä satajäsenisessä parlamentin ylähuoneessa, senaatissa. Sopimuksen ratifioimiseen tarvitaan peräti kaksi kolmasosaa äänestykseen osallistuvien äänistä. Tueksi tarvitaan siis paitsi kaikki demokraatit (hiiliosavaltioiden vastentahtoiset senaattorit mukaan lukien), myös maltilliset republikaanit – ja jokunen vähemmänkin maltillinen.

Kioton kokouksessa Yhdysvallat sitoutui silloisen varapresidentin Al Goren suulla Kioton pöytäkirjaan. Kansainvälisten kumppanien suuntaan ele oli toki viehättävä, mutta kotimaan politiikan kannalta hyödytön; senaatti kun oli nimenomaisesti kieltäytynyt hyväksymästä mitään sopimusta, joka ei asettaisi päästötavoitteita myös kehitysmaille.

Kahdentoista vuoden takaista virhettä ei haluta toistaa. Tällä kertaa senaatin on ensin osoitettava kansallisesti, mihin se voi antaa maan sitoutua kansainvälisesti. Tämä testataan ilmastolailla, jonka käsittely on lykkääntynyt terveydenhuoltouudistuksen takia alkuvuoteen 2010.

Muista avaintoimijoista Intia on pitkään ollut kylmäkiskoisin. Talouskasvun makuun päässyt jättimaa on vastustanut jyrkin sanankääntein kaikkia yrityksiä sysätä vastuuta ilmastonmuutoksen torjumisesta köyhille maille. Syksyn mittaan lausunnot ovat kuitenkin pyöristyneet. Maan johto on tehnyt myös selväksi, ettei se tule kaatamaan Kööpenhaminan sopua – Intiakin haluaa olla deal maker eikä deal breaker.

Hankalimmasta päästä saattaa olla Venäjä. Ilmastopolitiikka ei koskaan ole ollut maalle prioriteetti, eikä se ole epäröinyt vedättää neuvotteluja saadakseen lypsettyä itselleen etuja – tarvittaessa sovun kariutumisen uhalla. Toisaalta Venäjälläkin on viime aikoina näkynyt joitakin myönteisiä signaaleja. Sekään tuskin haluaa jäädä historiaan Kööpenhaminan pilaajana.

Seitsemän syytä optimismiin

Tähän asti neuvotteluissa tehdyt tarjoukset päästörajoituksista jäävät vielä kauas tarvittavasta. Teollisuusmaiden esitykset riittävät vähentämään niiden päästöjä vasta 10–15 prosenttia, kun kahden asteen riskirajan edellyttämä haarukka on –25–40 prosenttia.

Pessimistisillä oletuksilla teollisuus- ja kehitysmaiden tähänastiset tarjoukset yltäisivät yhteensä vain runsaaseen kolmannekseen siitä, kuinka paljon päästöjä olisi globaalisti vähennettävä. Optimistisillakin oletuksilla päästään vain karvan verran puolikkaan päälle.

Kirittävää siis riittää. Julkisuudessa moni onkin jo rientänyt valittamaan urakan mahdottomuutta.

Tästä huolimatta olen yhä optimistinen sen suhteen, että Kööpenhaminassa voidaan saavuttaa historiallinen harppaus kansainvälisessä ilmastopolitiikassa. Optimismiini on monta syytä.

Ensinnäkin Kööpenhaminassa maailmanyhteisöllä on uusi valtti: Obama. Siinä missä maailman silloin suurin päästäjä Yhdysvallat keskittyi Bushin hallinnon aikaiset kahdeksan vuotta parhaassa tapauksessa väistelemään vastuutaan ja pahimmassa tapauksessa aktiivisesti jarruttamaan neuvotteluja, nyt maata luotsaa ilmastonsuojeluun sitoutunut presidentti. Yksikään kehitysmaa ei voi enää vetäytyä Yhdysvaltain selän taakse ja suurvallan toimettomuuteen vedoten vältellä omia sitoumuksia.

Toiseksi ensimmäistä kertaa ilmastoneuvottelujen historiassa käytännössä kaikki tärkeimmät kehitysmaat ovat ilmoittaneet valmiuksistaan toimia päästöjen rajoittamiseksi. Paljon parjatulla Kiinalla on varsin kunnianhimoinen ilmasto-ohjelma, ja maa on ilmoittanut olevansa valmis rajoittamaan päästöjä ”merkittävästi”. Vuoteen 2020 mennessä Kiina pyrkii nostamaan uusiutuvan energian osuuden vähintään 15 prosenttiin – tavoite, joka ei enää jää kauaksi EU:n 20 prosentista.

Intiassa hallitus valmistelee energiatehokkuustavoitetta, joka toteutuessaan leikkaisi maan päästöjä suunnilleen saman verran kuin koko Suomi tuottaa vuodessa. Vuoteen 2020 mennessä Intia aikoo rakentaa aurinkovoimaa huikeat 20 000 megawattia.

Rohkaisevia uutisia on kuulunut muistakin maista. Etelä-Korea pyrkii vähentämään päästöjä 30 prosenttia, Brasilia peräti 38–42 prosenttia muuten toteutuvasta tasosta. Indonesia on valmis leikkaamaan päästöjä 26–41 prosenttia vuoden 2005 tasoon verrattuna.

Kolmanneksi syksyn aikana monet teollisuusmaatkin ovat nostaneet rimaa. Norja tiukensi omaa päästövähennystavoitettaan 30:stä 40:een, Japani 15:stä 25 prosenttiin. Aiemmin niin nihkeä Venäjäkin paransi vanhaa tarjoustaan 10–15 prosentin vähennyksistä 22–25 prosenttiin.

Neljänneksi kestävä teknologia on runsaassa vuosikymmenessä kehittynyt dramaattisesti. Kioton kokouksen alla ei juuri kukaan puhunut esimerkiksi sähköautoista tai hiilen talteenotosta ja varastoinnista.

Viidenneksi pyörää ei tarvitse keksiä uudelleen. Kioton pöytäkirja tarjoaa monia rakennuspalikoita myös uuden sopimuksen kokoamiseen.

Kuudenneksi muuten niin haitallinen globaali lama on antanut maailmalle lisäaikaa. Lama on pistänyt jäihin monia investointeja, jotka olisivat toteutuessaan sitoneet maailman runsaiden päästöjen uralle vuosikymmeniksi eteenpäin.

Kansainvälisen energiajärjestön IEA:n arvion mukaan maailman energiaperäiset päästöt ovat tänä vuonna putoamassa kolmisen prosenttia – suurin pudotus vuosikymmeniin. Hollantilaisen tutkijan den Elzenin arvion mukaan vuonna 2020 maailman päästöt jäisivät yhteensä peräti kahdeksan prosenttia aiemmin ennakoitua alhaisemmalle tasolle. Tämä laskee päästöjen vähentämisen kustannuksia dramaattisesti.

Optimismini perustuu kuitenkin myös siihen, että olen seurannut ilmastoneuvotteluja riittävän pitkään. Muistan, kuinka myös Kioton kokouksen kynnyksellä tappiomieliala oli vahvoilla. Juuri ennen kokouksen alkamista monet sopimuksen keskeiset elementit olivat levällään ja maiden tarjoukset päästövähennyksistä riittämättömiä. Siitä huolimatta Kiotossa saatiin aikaan – ei suinkaan täydellistä, mutta olosuhteisiin nähden kuitenkin kohtuullisen onnistunut sopimus.

Ilmastonsuojelu etenee

Vain joitakin päiviä ennen Kööpenhaminan kokouksen alkamista parhaana realistisena lopputuloksena pidetään poliittista sopua tulevan sopimuksen ratkaisevista sisällöistä: teollisuusmaiden päästövähennystavoitteista, kehitysmaiden päästörajoitustoimista, rahoituksen suuruudesta ja kanavoinnista. Varsinainen juridisesti sitova sopimusteksti kursittaisiin kasaan tämän poliittisen yhteisymmärryksen perusteella mahdollisimman pian alkuvuodesta 2010. Näin Yhdysvaltain senaatin päätös kansallisesta ilmastolaista ehdittäisiin saada mukaan.

Mikä tahansa tarkka lopputulos Kööpenhaminasta sitten onkin, ilmastonsuojelu tulee etenemään ennemmin tai myöhemmin monestakin syystä. Monet keskeiset päästöjen tuottajat kuten EU ja Kiina ovat joka tapauksessa ottamassa käyttöön monia toimia, jotka vähentävät päästöjä. Jos ja kun senaatti hyväksyy ilmastolain, Yhdysvallat liittyy joukkoon.

Useat tekijät tukevat päästöjen vähentämistä ilmastoneuvottelujen menestyksestä riippumatta. Fossiilisten polttoaineiden hinta tulee vääjäämättä nousemaan, mahdollisesti äkillisestikin. Vähäpäästöinen, tehokas teknologia kehittyy kovaa vauhtia ja tulee päivä päivältä kilpailukykyisemmäksi perinteisten, saastuttavien ratkaisujen rinnalla.

Ilmastonmuutos tulee myös edetessään muistuttamaan olemassaolostaan. On hyvin mahdollista, että jossain vaiheessa avainmaissa koetaan ilmastonmuutokseen yhdistettäviä kriisejä, jotka ravistelevat päättäjiä toimiin.

Meillä ei silti ole varaa odotella öljyn hinnan moninkertaistumista tai ilmastokatastrofeja. Emme voi myöskään laskea yksittäisten maiden toimien varaan, sillä ilman globaalien ilmastotalkoiden selkänojaa kansalliset sitoumukset jäävät auttamatta kauas tarvittavasta. Moni investointi kestäviin ratkaisuihin jää tekemättä epävarmuuden vallitessa.

Seuraavien kymmenen vuoden aikana tehtävät valinnat käytännössä ratkaisevat, onko ilmastonmuutos vielä mahdollista rajoittaa kahteen asteeseen. Siksi Kööpenhaminan kokous on ratkaisevan tärkeä.

Oras Tynkkynen

Kirjoittaja on valtioneuvoston ilmastopoliittinen asiantuntija ja Vihreiden kansanedustaja, joka on seurannut ilmastoneuvotteluja Kioton kokouksesta asti.

Facebook-kommentit

comments

Powered by Facebook Comments

Share on twitter
Share on facebook
Share on linkedin

Leave a Reply