Hallituksen hiljattain hyväksymän tulevaisuuselonteon läpi kulkee vihreänä lankana kestävä kehitys. Tekstissä todetaan aivan oikein: ”Tulevaisuuden kasvun tavoittelu lyhytnäköisesti ja kasvun rajoista välittämättä syö edellytyksiä seuraavien sukupolvien hyvinvoinnilta.”
Ilman ympäristöä ei pitkän päälle ole hyvinvointia, kilpailukykyä tai kasvua. Ympäristön tärveleminen ei ole työpaikkojen tae vaan tuho.
Selonteko jättää kuitenkin vastaamatta kysymykseen, mitä sopeutuminen ympäristön kantokyvyn rajoihin käytännössä meiltä edellyttää. Vastaus kuuluu: suuria muutoksia.
Ilmastokriisin taltuttamiseksi meidän pitää siirtyä ripeästi vähäpäästöiseen ja aikanaan kokonaan hiilineutraaliin yhteiskuntaan, niin kuin hallitusohjelmassa todetaan. Niin Suomen, EU:n kuin Kiinankin on tehtävä nykyistä enemmän päästöjen vähentämiseksi. Ilmastonsuojelun haasteita tarkasteltiin edellisessä tulevaisuusselonteossa, jonka valmistelusta valtioneuvoston kansliassa vastasin.
Kuudes sukupuuttoaalto uhkaa hävittää maailmasta satoja tuhansia eliölajeja – pysyvästi ja peruuttamattomasti. Meillä suomalaisilla itsellämme on ensisijainen vastuu isänmaamme ainutlaatuisesta luonnosta ja sen lajikirjosta.
Elämme paitsi yli varojen, myös luonnonvarojen. Meidän on otettava harppaus materiaalitehokkuudessa, opittava tekemään vähemmällä enemmän.
Onneksi kekseliäisyys on uusiutuva luonnonvara. Yritysten kyky tuottaa tehokkaita ja taloudellisia ratkaisuja maailman ongelmiin on selättänyt kyynikot, pessimistit ja nihilistit kerta toisensa jälkeen. Ratkaisut kyllä löytyvät, kun ensin näytetään suunta.
Suomi on mahdollista rakentaa uudelleen niin, että hyvinvointimme turvataan ympäristön kantokyvyn rajoissa. Siihen tarvitaan kuitenkin poliittista tahtoa.
Siihen tarvitaan johtajuutta.