Silmät kostuvat ja kyyneleet alkavat valua poskia pitkin. Aamuseitsemän junassa moni nukkuu eikä kiinnitä huomiota.

Onneksi työpäivä on tavallista kevyempi. Kaikki tuntuu hitaalta ja etäiseltä. Mieleeni tulevat Lauluyhtye Rajattoman sanat: me kuljemme kaikki kuin sumussa täällä.

Konsultti yrittää puhua luonnonkatastrofien ennaltaehkäisystä kehitysmaissa. Silmät ovat painua väkisin kiinni. Tapaamisessa elinkeinoelämän johtajan kanssa lauseet takertuvat suuhun. En vakuuttaisi edes itseäni.

Edellisenä iltana sain puhelinsoiton. Läheinen ihminen oli kuollut. Puhelimen toisesta päästä kuului nyyhkytystä. En osannut sanoa oikein mitään. Sanat eivät vain riittäneet.

Läheisen kuolemaa on mahdoton hyväksyä. On kuollut? Ymmärrän sanat, mutta en käsitä.

Kuolemassa musertavinta on sen lopullisuus. En koskaan näkisi enää hänen hymyään. Emme koskaan katsoisi huonoja elokuvia yhdessä. Emme koskaan kävisi mökillä, syömässä, tanssimassa.

Ei koskaan? Kaksi isoa sanaa.

Vajaa vuosi myöhemmin minut on taas jätetty. Eroa kuvataan joskus pieneksi kuolemaksi. Kuvaus tuntuu turhankin osuvalta. Erossakin menettää itselleen rakkaan ihmisen.

Kävelen keskellä yötä sateessa Helsingin Munkkiniemestä Kaivopuistoon. Yritän väsyttää itseni, jotta pystyisin nukkumaan edes joitakin tunteja.

Puhun puhelimessa rakkaimmille ystäville, kunnes akku loppuu. Vaihdan toiseen puhelimeen ja jatkan, kunnes senkin akku loppuu. Itken välillä.

Päässäni pyörii lauseita, joita hän on sanonut, ja lauseita joita olen toistanut – ja lauseita, jotka olisin halunnut sanoa, mutta en koskaan ehtinyt.

Suru koskettaa kaikkia ihmisiä yhtä lailla. Mutta kaikilla ei välttämättä ole samoja mahdollisuuksia jakaa surua.

Kenelle kaapissa oleva voi puhua kirvelevästä erosta? Osaako pappi lohduttaa leskeä yhtä vilpittömästi, jos puoliso on ollut kirkon mielestä väärää sukupuolta? Tukeeko eropiiri tai parisuhdeterapia samalla lailla ihmisiä seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta?

Ammattimainen psykologi, kuraattori tai terveydenhoitaja pystyy kohtaamaan erilaisia ihmisiä ja elämäntilanteita. Mutta toteutuuko ihanne aina käytännössä?

Sureva ihminen on haavoittuvimmillaan. Ei tarvita paljoa ennakkoluuloja, varomattomia toteamuksia tai välinpitämättömyyttä, jotta ihminen järkkyy entisestään.

Suru ei ole poliittinen asia, mutta se miten yhteiskunta kohtelee surevia ihmisiä on. Sosiaali- ja terveysalan koulutuksen tulee tarjota välineitä kohdata ihmisiä erilaisissa elämäntilanteissa.

Suru pienenee vain suremalla. Se pitää päästää ulos, jakaa rakkaiden kanssa. Ei se silti välttämättä koskaan kokonaan häviä.

Meidän lähimmäisten tehtävä on ottaa osa surua kantaaksemme. Olla läsnä ja kuunnella. Tarttua kädestä, halata ja sanoa, että kaikki järjestyy aikanaan.

Oras Tynkkynen
orastynkkynen.fi

Kirjoitus on omistettu Santerille ja suremaan jääneille läheisille.