Uusiutuvahuutokaupan perusidea on yksinkertainen. Valtio ilmoittaa haluavansa tietyn määrän uusiutuvia. Tarjoajat kertovat, millä hinnalla ja ehdoilla ovat uusiutuvia valmiita tuottamaan. Parhaat tarjoukset voittavat.

Paljon riippuu kuitenkin toteutustavasta. Hiljattain raportin huutokaupasta julkaissut kansainvälinen uusiutuvan energian järjestö IRENA korostaa, että yhden koon mallia ei ole, vaan ratkaisu pitää räätälöidä kuhunkin maahan ja tilanteeseen.

Aloittaa kannattaa siitä, kuinka paljon uusiutuvia haluaa. Hankkia voi tehoa (MW) tai energian määrää (MWh).

Kaupan voi Kalifornian tapaan jyvittää sen mukaan, hankkiiko tasaisesti tuottavaa perusvoimaa, vaihtelevaa tuotantoa vai tarpeen mukaan vaihtelevaa säätövoimaa. Huutokauppaa on hyödynnetty lähinnä sähköntuotantoon, mutta periaatteessa se soveltuu myös lämpöön, varastointiin tai energiatehokkuuteen.

Kauppa voi olla teknologianeutraali. Kilpailutuksen voi kuitenkin jakaa tekniikoittain, jotta eri energianlähteitä saa edistettyä tasaisemmin. Kokonaisuuden kannalta on parempi, jos myös uusiutuva energiapaletti pysyy monipuolisena.

Yksinkertaisinta on valita uusiutuvat hinnan mukaan. Jotkin maat ovat silti asettaneet muitakin ehtoja. Esimerkiksi osa hankinnoista pitää olla kotimaista tai hankkeiden pitää jakautua eri puolille maata.

Hinta muodostuu lähtökohtaisesti markkinoilla. Toisaalta kaupassa voi asettaa hintakaton ja -lattian.

Katon tehtävä on hillitä hintojen nousua – uhka, joka voi ilmetä erityisesti oligopolistisilla eli heikosti kilpailluilla markkinoilla tai kolluusiotilanteessa, kun tarjoajat sopivat keskenään hinnoista. Lattia taas ehkäisee kamikazehinnoittelua ja epärealistisia tarjouksia, joita ei onnistuta toteuttamaan.

Tärkeä valinta koskee tarjoajia koskevien ennakkoehtojen asettamista. Jos ehdot ovat liian löysät, iso osa luvatuista hankkeista uhkaa jäädä toteuttamatta.

Jos taas ehdot ovat liian tiukat, tarjouksia tulee vähän, mikä nostaa hintoja. Kireät ehdot sulkevat helposti markkinoilta myös uusia yrittäjiä, pieniä firmoja ja esimerkiksi osuuskuntia.

Hankkeiden toteutumista voi varmistaa erinäisin tavoin. Tarjoajilta voi edellyttää kilpailutukseen osallistumisesta ja tarjouksen hyväksymisestä panttia. Sen saa takaisin, kun hanke on edennyt suunnitelmien mukaan.

Viivästyksistä voi määrätä sakon, joka kasvaa ajan kuluessa. Jos hanke jää kokonaan toteutumatta, siitä sopii rokottaa erityisen ankarasti.

Huutokaupan toteuttamisessa on siis monta tärkeää valintaa. Millainen malli voisi soveltua Suomelle? Siihen paneudun blogin kolmannessa osassa.

Oras Tynkkynen