Viikko 23 (2.-8.6.): Labyrintti nimeltä Charles de Gaulle

Maanantaina pakkasin ja reissasin Helsinkiin. Ilmatieteen laitoksella alustin työtoverini Pirkon kanssa tulevaisuusselonteosta valtioneuvoston ennakointiverkostolle. Aiheesta kehkeytyi kiinnostava keskustelu.

Ehdin käväistä työhuoneen kautta ennen lähtöä kentälle. Kiitos elektronisen kirjautumisen, check-in kesti noin kaksi minuuttia. Niinpä minulle jäi ruhtinaallisesti aikaa syödä salaatti ja lukea New Scientistia. Matkalla törmäsin vanhaan koulukaveriin, joka oli lähdössä perheineen Lofooteille.

Lennolla Pariisiin kirjoitin, kuuntelin Manic Street Preachersia ja luin Pekka Seppäsen kolumnikokoelmaa. Seppänen on yksi Suomen taitavimmista kolumnisteista.

Yllätyin kuitenkin siitä, miten monesta asiasta jouduin olemaan hänen kanssaan rajusti eri mieltä. Esimerkiksi kuntien välistä kilpailua hän ylisti, vaikka se on johtanut yhdyskuntarakenteen hajautumiseen ja lyhytnäköiseen osaoptimointiin.

Sattumoisin muutama kollega matkusti samalla lennolla toiseen kokoukseen. Kaiken huipuksi heidän hotellinsa sijaitsi nurkan takana omastani. Niinpä perillä lainasin heidän taksiaan.

Tiistaina aamulla kävelin rivakasti Champs Elysées’tä metrolle. Upouudessa konferenssikeskuksessa OECD:n foorumin avasi Meksikon valtiovarainministeri Agustín Carstens esittämällä kansainvälisen vihreän rahaston perustamista. Kaikki maat osallistuisivat rahoittamiseen, mutta varoja ohjattaisiin enemmän hankkeisiin kehitysmaissa.

Carstens arvioi, että öljyn hinnan raju nousu palauttaisi maantieteen talouteen. Esimerkiksi meksikolaisten tuotteiden kilpailukyky Yhdysvaltain markkinoilla voisi parantua kiinalaisiin verrattuna. Hän sivuutti tosin sen, että pitkäkin merikuljetus voi kuluttaa energiaa tuotetta kohden vähemmän kuin lyhyehkö rekkamatka satamasta kohteeseen.

OECD:n pääsihteeri Angel Gurría sanoi asiat suoraan. Jos emme pysäytä ilmastonmuutosta, emme selviä. Viivyttely maksaa ihmishenkiä. Pääministerien ja presidenttien pitäisi muistuttaa valtiovarainministereitä ilmastonmuutoksen torjumisen kiireellisyydestä.

Gurría painotti, että poliittisen tuen varmistamiseksi pitää löytää kustannustehokkaimmat keinot. Niitä ovat taloudelliset ohjauskeinot kuten päästökauppa, ympäristöverot ja ympäristölle haitallisten tukien poistaminen. Ne eivät kuitenkaan riitä, vaan lisäksi tarvitaan sääntelyä ja normeja.

Hiilivuoto ei ole Gurrían mukaan hyvä taloudellinen argumentti, mutta se on hyvä tekosyy. Samoin tekosyy olisi vetoaminen viime aikojen taloudelliseen turbulenssiin. Vuoteen 2050 vaurautemme ehtii kolminkertaistua, joten meillä on taatusti varaa torjua ilmastonmuutos.

Paneelikeskustelussa kestävistä kaupungeista arvioitiin, että kuuteen miljoonaan asukkaaseen asti väestö ja talous korreloivat kaupungeissa, mutta sen jälkeen yhteys katkeaa. Isoissa kaupungeissa tarvitaan metropolihallintoa, keskikokoiset kaupungit voivat kokea renessanssin ja pienien kaupunkien kannattaisi muodostaa verkostoja.

Itse kysyin, tarvittaisiinko muutamia mallikaupunkeja, jotta voitaisiin kerätä kokemuksia ja osoittaa käytännössä, että kaupungeista voi todella tehdä kestäviä. Ajatus sai varovaista tukea.

Innovaatiopaneelissa yksi keskustelijoista oli yhdysvaltalaisen Blue Green Alliancen toiminnanjohtaja David Foster. Järjestö on siinä mielessä kiinnostava, että se on Yhdysvaltain suurimman teollisuusliiton (vastaa Suomen Metalliliittoa) ja maan ehkä arvostetuimman ympäristöjärjestön Sierra Clubin (vastaa lähinnä Suomen luonnonsuojeluliittoa) liittoutuma.

Foster piti päästöoikeuksien huutokauppaa välttämättömänä. Mahdolliset kilpailukykyongelmat hän ratkaisisi rajatulleilla. Foster myös peräänkuulutti työntekijöiden ottamista mukaan yritysten ilmastotoiminnan suunnitteluun.

OECD:n ympäristöjohtaja Lorents Lorentsen muistutti, että valtiot tukevat edelleen fossiilisten polttoaineiden käyttöä. Kustannusneutraali ekologinen verouudistus ei heikennä taloutta ja työllisyyttä, joskin vaikutukset vaihtelevat sektoreittain. Teknologiansiirron vauhdittamiseksi hän ehdotti IPR-rahastoa, joka ostaisi kestävän teknologian patentteja köyhien maiden käyttöön.

Lorentsenin mukaan valtioiden olisi kannattanut nostaa öljyn hinta veroilla nykyiselle tasolle jo kymmenen vuotta sitten, koska vaikutukset realisoituvat hitaasti. Öljyn kuluttajahinnan hintajousto on hänen mukaansa 1,6 kymmenessä vuodessa.

BP:n varajohtaja Steve Westwell arvioi, että tarvitaan 50 vuodessa samantapainen vallankumous hiilituottavuudessa kuin on saatu työn tuottavuudessa 150 vuodessa. Jos politiikassa löydetään ratkaisu, teknologia ja talous eivät ole este.

Öljy-yhtiön johtajan mukaan maailman sähköstä 20 % voidaan tuottaa tuulella ja oikealla hiilen hinnalla tuulivoima on kilpailukykyinen. Sadan vuoden sisällä suurin osa maailman energiasta saadaan kuitenkin suoraan auringosta

Joidenkin tulevaisuustutkijoiden arvioon viitaten kysyin panelisteilta, voisiko innovaatioiden tahti kiihtyä, jolloin voisimme edetä ehkä selvästi odotettua nopeammin. Tätä pidettiin mahdollisena.

Buffet-lounaalla lyöttäydyin Suomen OECD-edustuston työntekijöiden ja valtiovarainministeriön edustajan seuraan. Välillä kävin lukemassa sähköpostit ja kirjoittamassa kannettavalla.

Ydinvoimapaneeliin oli koottu neljä ydinvoiman kannattajaa ja yksi vastustaja. Keskustelu oli sen mukaista.

Paneelissa tuotiin esille, että 20 viime vuonna maailmassa ei ole tehty merkittäviä uusinvestointeja ydinvoimaan. Yksi syy on se, ettei ydinvoimaa voi toteuttaa kansan tahdon vastaisesti.

Teollisuuden edustajat harmittelivat sitä, että EU:ssa ydinvoiman rakentamista rajoittaa vaihteleva lupakäytäntö. Toisin sanoen Brysselissä pitäisi päättää, miten reaktoreita saa jäsenmaissa rakentaa. Kotoinen STUK ei saisi asettaa turvallisuusnormeja suomalaisten toiveiden mukaisesti.

Uraanin riittävyys sen sijaan tuskin rajoittaa ydinvoiman rakentamista. Tunnistettuja uraanivaroja riittää nykykäytöllä 100 vuodeksi, kaikkiaan uraani piisannee jopa 200-300 vuodeksi.

Nykyisten reaktorien käytön jatkamista pidettiin kohtuullisen yleisesti toimivana tapana vähentää päästöjä. Sen sijaan uusien rakentaminen tepsisi vain hitaasti, sillä voimalan kaari luvituksesta käyttöönottoon vie helposti kymmenen vuotta.

Poliittisen tahdon luomista pohtinut paneeli oli arvovaltainen – ja puheenvuorot sen mukaisesti ympäripyöreitä. Monacon prinssi Albert on epäilemättä omistautunut ympäristönsuojelulle, mutta hän ei onnistunut sanomaan mainittavasti mitään uutta.

Illan kökötin enimmäkseen hotellilla. Ennen nukkumaanmenoa kävin illallisella.

Keskiviikkoaamuna Euroopan keskuspankin johtaja Jean-Claude Trichet punnitsi rahoitusmarkkinoiden turbulenssia. Viestin voisi tiivistää niin, että markkinat alihinnoittelivat riskit ja tässä nyt ollaan. EKP on pystynyt reagoimaan kriisiin olemassa olevilla eväillä.

Rahoituspaneelissa muistutettiin, että edessä on radikaali talouden murros, siirtymä vähähiiliseen talouteen. Luvassa on taloudellisia riskejä hiili-intensiivisille yrityksille.

Toisaalta yritykset voivat olla edelläkävijöitä silloinkin, jos julkinen valta laahaa perässä. Veikkaan, että puhuja kuvitteli mielessään erään pohjoisamerikkalaisen suurvallan.

Julkiset eläkerahastot ovat huomattavia sijoittajia, ja niiden pääomia voisi ohjata kestäviin sijoituksiin. OECD:n tulisi laatia suuntaviivat eettiselle sijoittamiselle.

Sveitsin kauppaministeri kertoi, että maassa kerätään yksityisestä aloitteesta syntyneeseen rahastoon liikennepolttoaineista sentti per litra ja tuotto käytetään ilmastohankkeisiin. Tiemaksu on leikannut raskaan liikenteen kuljetuksia kuusi prosenttia.

Lounaalla himoitsin OECD:n julkaisuja. OECD tuottaa kiinnostavia raportteja paitsi leipälajistaan talouspolitiikasta, myös esimerkiksi ympäristöveroista, energiatehokkuudesta ja kestävän energian rahoittamisesta. Suomessakin niihin olisi hyvä perehtyä paremmin.

Lounaan jälkeen lähdin paluumatkalle. Se osoittautui monimutkaiseksi. Tiivistäen:

Rautatieasemalla lipunmyynti suljettiin nenäni edestä tietokonevian takia. Myyjä kehotti käyttämään lippuautomaattia.

Automaatissa ei ollut erikseen lentokenttäjunaa tai mahdollisuutta valita matkan kohdetta. Ostin RER-lipun, koska junat kentälle ovat RERejä. Junassa kuitenkin kävi ilmi, ettei lipulla ollut mitään virkaa, vaan minun piti ostaa erillinen 25 euron lippu.

Junan lähestyessä lentokenttää huomasin, ettei minulla ollut enää paluulipun tulostetta. Samassa lipussa oli ollut hotellin varausvahvistus, joten vastaanottohenkilö oli ottanut koko paperin.

Kelaan yli vaiheet, joissa ensin en tiennyt oikeaa terminaalia, sitten avustajani neuvoi väärän terminaalin ja odottelin junaa sinne, kunnes huomasin sattumalta olleeni oikeassa terminaalissa alun perinkin.

Terminaalissa taivalsin pitkän matkan portille. Matkalla yritin katsoa jotain ruokapaikkaa, sillä paluulennolla ei tarjoiltaisi ruokaa.

Tietenkään yhtään ravintolaa ei ollut. Siinä vaiheessa, kun turvallisuustarkastuksessa oli kyltti, jonka mukaan lähtöportilla ei enää olisi edes vessoja (!), huolestuin.

Nainen portilla opasti, että minun pitäisi palata takaisin löytääkseni ravintolan. Senpä tein. Ei löytynyt.

Kysyin neuvoa passintarkastuksesta. Yksi miehistä osasi englantia: you must go up or down.

Menin up. Paitsi että siellä ei ollut ravintolaa, sieltä ei myöskään päässyt enää takaisin alas. Harhailin aikani ja kysyin neuvoa. Straight and left.

Menin straight and left. Päädyin toiseen terminaaliin, josta ei pääse enää takaisin omaan terminaaliini muuten kuin kiertämällä takaisin lähtöpisteeseen. Puolen tunnin harhailun jälkeen löysin ravintolan, josta sain ostettua siivun kasvispitsaa.

Charles de Gaulle -kentän seinillä mainostetaan, kuinka palvelun parantamiseksi investoidaan 220 miljoonaa euroa. Minulla olisi ehdotus:

Jossain voisi olla paikka, jossa voi syödä. Porteilla voisi olla vessoja. Ei edes maksa 220:tä miljoonaa!

Portilla törmäsin sentään hyvän ystäväni äitiin. Lento lähti tunnin myöhässä. Kirjoitin matkaraportin minut Pariisiin lähettäneelle ympäristövaliokunnalle ja tein VNK:n töitä.

Maailman ympäristöpäivänä poljin ympäristövaliokunnan kokouksen jälkeen Demos Helsingin toimistolle ilmastoasenteita selvittävän raportin työpajaan. Tilaisuudessa evästettiin tulevaisuusselontekoa varten tilatun selvityksen valmistelua.

Eduskuntaryhmän kokouksessa keskusteltiin mm. siitä, pitäisikö kilpailukykyhaittojen uhkaamalle teollisuudelle myöntää ilmaisia päästöoikeuksia. Suullisen kyselytunnin jälkeen tein illan töitä työhuoneessa ja kämpällä.

Perjantai oli vauhdikas, vaikka istunto ja valiokuntien kokoukset oli peruttu demareiden puoluekokouksen takia. Aamulla annoin haastattelun Die Weltille ja päivällä Business Weekille. Aiheena oli taas Suomen energiapolitiikka ja erityisesti ydinvoiman lisärakentaminen. Välissä käväisin työ- ja elinkeinoministeriössä tapaamassa valtiosihteeri Mikko Alkiota.

Lounasta söin hyvässä seurassa: kollegani Anni emännöi energiatehokkuuden parissa toimivista vaikuttajista koottua pöytäseuruetta. Päävieras oli eduskuntaryhmän energiatehokkuusseminaariin puhujaksi kutsuttu ruotsalaisen kohtelias ja sosiaalinen Hans Nilsson.

Lounaan jälkeen avasin seminaarin ja puhuin energiatehokkuuden hyödyistä ilmastonmuutoksen torjumisessa. Totesin, että sekä energian- että sähkönkulutus on Suomessa mahdollista kääntää laskuun jo ensi vuosikymmenellä; teemasta lisää tiedotteessani.

Seminaari oli antoisa, vaikka puheenjohtajana podin huonoa omaatuntoa aikataulun venymisestä. Keskustelun innostavuus myös laski loppua kohti kuin lehmän häntä energiatehokkuutta nihiloineiden teollisuuden edustajien päästyä ääneen.

Viikon jäljiltä olin aika kuitti, joten käperryin viikonlopuksi kotiin. Laitoin kukkia, tein VNK:n töitä, kävin salilla ja kirjoitin kolumnin sekä alkavan viikon alustuksia.

Viikon päätteeksi demarit saivat uuden puheenjohtajan, eduskunnassa melkein vieressäni istuvan Jutta Urpilaisen. Hän on fiksu ja moderni, vaikka puheenjohtajakisassa hänen kannanottonsa vaikuttivat vielä vähän ylivarovaisilta ja ympäripyöreiltä.

On hienoa, että 109-vuotias SDP sai ensimmäisen naispuolisen puheenjohtajansa. Vertailun vuoksi: Vihreiden 21 vuoden historiassa naispuolisia puheenjohtajia on ollut neljä.

Facebook-kommentit

comments

Powered by Facebook Comments

Share on twitter
Share on facebook
Share on linkedin

2 Responses

  1. “Uraanin riittävyys sen sijaan tuskin rajoittaa ydinvoiman rakentamista. Tunnistettuja uraanivaroja riittää nykykäytöllä 100 vuodeksi, kaikkiaan uraani piisannee jopa 200-300 vuodeksi.”

    Uraanivarojen loppuminen onkin se perustava huono argumentti ydinvoimaa vastaan, jota ainakin Suomen vihreät ovat usein toistelleet. Kun kysyntä kasvaa, energiaa saa myös toriumista tai merivedestä suodattamalla. Kyse ei ole parista sadasta vuodesta, vaan ydinenergia on käytännössä loputon resurssi. Parempi argumentti ydinvoimaa vastaan on, että siihen investointi lukitsee yhteiskunnat kestämättömille kehityspoluille. Tämä ei kuitenkaan käy kategoriseksi argumentiksi kaikkea ydinenergian käyttöä vastaan.

  2. Ydinvoimaa vastaan riittää lukuisia hyviä perusteita, joita olen käsitellyt monissa aiemmissa kirjoituksissani. Kehnompiin argumentteihin ei siis tarvitse turvautua. Huonoissa argumenteissa on myös se huono puoli, että ydinvoiman puolustajien on helppo ampua ne alas.

    Itseäni huolestuttavat erityisesti ne heijastusvaikutukset, joita Suomessa tehtävillä energiavalinnoilla on muualla maailmassa. Voimme kiistellä siitä, kuinka kestävää tai turvallista ydinvoiman tuotanto on Suomessa. Jos kuitenkin osittain meidän esimerkkimme innoittamana ydinvoimaa rakennetaan epävakaisiin ja turvattomiin maihin, me kannamme osavastuun siitä, miten ydinvoimaa noissa maissa käytetään.

    Tämän riskin voisi ottaa, jos muita vaihtoehtoja ei olisi. Mutta Suomessa energiantarve voidaan tyydyttää mainiosti ilman lisäydinvoimaa.

Leave a Reply